Kristalliyö
Kristalliyö: Hitler julisti juutalaiset lainsuojattomiksi
Nuori juutalainen ampui saksalaisen diplomaatin 7.11.1938. Natsijohto hyödynsi tilaisuutta ja esitti, että murhan takana oli juutalaisten salaliitto, ja pian kiihkomieliset natsit ja muut rähinöitsijät lähtivät riehumaan silmittömästi tuhansilla paikkakunnilla.
Pariisi
7. marraskuuta kello 9.30
Ilma oli vuodenaikaan nähden harvinaisen lämmin, noin 18 astetta, joten 17-vuotias Herschel Grynszpan hikoili talvitakissaan noustessaan maanantaiaamuna Solferinon metroasemalta Pariisin katuvilinään.
Hän mietti hetken ja lähti sitten määrätietoisesti kävelemään kohti Seinen vasemman rannan suuntaisesti kulkevaa Rue de Lille -katua.
Grynszpan oli epätoivoinen. Hän ajatteli vanhempiaan, jotka muutama viikko aiemmin oli pakotettu pois kotoaan Hannoverista köyhälle seudulle lähelle Puolan rajaa.
12 000 muun juutalaisen tavoin hänenkin perheensä oli määrätty muuttamaan Saksasta. He eivät olleet vielä saaneet maahantulolupaa Puolaan, jossa vanhemmat olivat syntyneet.
Nuori Herschel oli muuttanut yksin Pariisiin, koska juutalaisena hän ei ollut saanut töitä Saksasta. Hän oli saanut tiedon perheensä kohtalosta neljä päivää aiemmin, kun hänen sisareltaan Bertalta oli tullut postikortti.
Siinä kerrottiin perheen kituuttavan päivästä toiseen vailla rahaa ruokaan. Postikortti poltteli Grynszpanin taskussa, ja ajatus perheen onnettomasta tilanteesta sai surun, suuttumuksen ja kostonhimon tunteet nousemaan jälleen pintaan.
Kello oli vasta puoli kymmenen, mutta monissa katukahviloissa istuskeli jo paljon väkeä. Grynszpan ei sitä kuitenkaan huomannut. Hän luovi ripeästi ihmisjoukkojen läpi tunnustellen vähän väliä vasta hankkimaansa revolveria taskussaan.
Jonkin ajan kuluttua hän näki hakaristilipun, joka liehui valtavan nelikerroksisen talon seinustalla osoitteessa Rue de Lille 78. Talossa oli Saksan suurlähetystö. Grynszpan ei heti löytänyt lähetystön pääovea, joten hän kääntyi rakennuksen edustalla seisovan poliisin puoleen, joka vei hänet vastaanottovirkailijan luo.
Kristalliyön silmittömän tuhon jälkeen Goebbels julisti, että tapahtunut oli tervetullut isku maailman juutalaisia vastaan.
”Minulla on tärkeä asiakirja, joka minun on luovutettava Saksan suurlähettiläälle”, Grynszpan ilmoitti ranskaksi. Hänet ohjattiin ylös portaita toiseen kerrokseen toisen virkailijan luo.
Hän kertoi uudestaan, tällä kertaa saksaksi, että hänellä oli tärkeä asiakirja, jonka hän halusi luovuttaa suurlähettiläälle henkilökohtaisesti. Suurlähettiläs ei kuitenkaan ollut paikalla, joten Grynszpan ohjattiin lähetystöneuvos Ernst vom Rathin luo tämän pieneen toimistoon. 29-vuotias vom Rath oli avaamassa päivän postia ja pyysi Grynszpania istuutumaan ja odottamaan.
”Niin, oliko teillä minulle joitain asiakirjoja?” vom Rath kysäisi sitten. Grynszpan ei vastannut vaan vetäisi revolverin esiin. ”Senkin likainen saksalainen! Tässä on sinulle asiakirjoja 12 000 vainotun juutalaisen puolesta!” hän huusi.
Vom Rath kohottautui tuolistaan mutta rojahti kirjoituspöydälleen luodin tunkeutuessa hänen vatsaansa. Grynszpan laukaisi aseen vielä neljästi, mutta vain yksi laukaus hipaisi vom Rathia päähän. Vom Rath kompuroi jaloilleen ja huusi apua pidellen vatsaansa. Hänen vaatteensa alkoivat värjääntyä punaisiksi verestä.
Virkailija ryntäsi sisään laukausten ja vom Rathin avunhuutojen säikäyttämänä. Hän kohtasi vertavuotavan diplomaatin toimiston ovella, ja toimistossa seisoi nuori mies tyynenä ase kädessään.
Vakavasti haavoittunut vom Rath kiidätettiin lähimpään sairaalaan, ja Grynszpan pantiin käsirautoihin. ”Harmi, ettei hän kuollut”, mutisi Grynszpan kahden miehen viedessä häntä ulos suurlähetystöstä. Ovensuussa hän käännähti ja huusi vielä: ”Likaiset saksalaiset!”
Hetkeä myöhemmin hän selitti rauhallisesti poliisille ampuneensa diplomaatin kostoksi vanhempiensa puolesta, jotka elivät ankeudessa Saksassa:
”Kun luin sisareni lähettämän kortin, päätin siltä istumalta, että tappaisin Saksan suurlähettilään.”
Pariisi ja Saksa
Varhain aamulla 8. marraskuuta
Seuraavana päivänä tapaus oli muuttunut yksityisestä yleiseksi: vom Rath kamppaili hengestään, kun Saksassa aamulehdet syyttivät koko juutalaista kansaa murhaajiksi, jotka hautoivat iskuja natseja vastaan.
Pääkirjoituksissa muistutettiin aiemmista välikohtauksista. Esimerkiksi vajaa kolme vuotta aiemmin eräs juutalainen oli ampunut natsipuolueen Sveitsin osaston johtajan Wilhelm Gustloffin.
Tiistain kuluessa ympäri Saksaa alkoi puhjeta mielenosoituksia.
Tieto diplomaatin murhasta saavutti natsijohtajat, kun nämä olivat Münchenissä juhlimassa natsismin ”syntymäpäivää”.
Bad Hersfeldissä Hessenin osavaltiossa synagoga poltettiin maan tasalle, ja monin paikoin vihaiset saksalaiset heittelivät kiviä juutalaisten omistamien liikkeiden ikkunoihin ja maalasivat seiniin vihaisia iskulauseita kuten ”Raus mit den Juden”, juutalaiset ulos.
Välittömästi iskun jälkeen Hitler oli lähettänyt kaksi parasta lääkäriään, Karl Brandtin ja Georg Magnusin, Pariisiin hoitamaan haavoittunutta vom Rathia.
Aamupäivällä 8. marraskuuta lääkärit antoivat lehdistötiedotteen, jossa he kuvailivat potilaan tilaa:
”Lähetystöneuvos vom Rathin tila on vakava. Potilas on saanut verensiirron pernan vahingoittumisesta johtuneen runsaan verenvuodon vuoksi. Professori Baumgartenin Pariisissa antaman ensiluokkaisen kirurgisen ja lääketieteellisen hoidon ansiosta toivoa kuitenkin on.”
Seuraavana päivänä, keskiviikkona 9. marraskuuta, lääkärit eivät kuitenkaan enää olleet niin optimistisia.
Herschel Grynszpan (vas.) vietti ilmeisesti 6–7 vuotta vankeudessa, minkä jälkeen hänet teloitettiin. Ernst vom Rath (oik.) oli Grynszpanin vihan satunnainen uhri, josta tuli epäonnekseen sijaiskärsijä.
Ampujaa ei tuomittu oikeudessa
Natsit eivät halunneet saattaa Grynszpania oikeuteen. Oikeudenkäynti olisi paljastanut, että murha oli vain yhden nuorukaisen rikos eikä suinkaan osa juutalaista salaliittoa Saksan kansaa vastaan.
Ernst vom Rathin murhan jälkeen murhaaja, 17-vuotias Herschel Grynszpan, suljettiin Pariisissa vankilaan.
Hän virui siellä kesäkuuhun 1940 asti, jolloin Saksa valloitti Ranskan. Silloin hänet ilmeisesti lähetettiin Saksaan, eikä hänen kohtalostaan ole tietoa.
Grynszpania ei koskaan tuomittu teosta.
Pian murhan jälkeen häntä edusti hetken kuulu fasisminvastainen asianajaja Vincent de Moro-Giafferi.
Ranskan oikeusjärjestelmä suhtautui yleensä lievemmin intohimorikoksiin kuin poliittisiin väkivallantekoihin, joten asianajaja väitti, että Grynszpanilla ja vom Rathilla oli ollut homoseksuaalinen suhde ja että Grynszpan oli ampunut vom Rathin, koska tämä ei lupauksistaan huolimatta ollut hankkinut rakastajalleen oleskelulupaa Ranskaan.
Sodan takia Grynszpan ei kuitenkaan saanut oikeudenkäyntiä vaan joutui viettämään lopun elämäänsä saksalaisten vankina. Sodan sytyttyä huhuttiin, että Grynszpan eläisi Pariisin huippuseurapiireissä toisella nimellä.
Historialliset asiakirjat kuitenkin osoittavat, että natsit teloittivat hänet vuonna 1944 tai 1945.
Tosin Saksan viranomaiset julistivat hänet virallisesti kuolleeksi vasta kesäkuussa 1960.
Grynszpanin vanhempien ja kahden sisaruksen onnistui paeta vuonna 1939 Neuvostoliittoon, ja he selvisivät holokaustista.
Pariisi
9. marraskuuta kello 16.25
Vom Rathin tila oli kriittinen, ja iltapäivällä hän vaipui koomaan.
Lääkärit joutuivat voimattomina katsomaan, miten nuoren diplomaatin tila heikkeni heikkenemistään, ja kello 16.25 hänet julistettiin kuolleeksi. Herschel Grynszpan oli nyt murhaaja.
Yhdessä vuorokaudessa yksittäinen välikohtaus muuttui ratkaisevaksi tekijäksi natsien propagandakoneistossa.
München
9. marraskuuta kello 20.45
Natsijohtajat olivat kokoontuneet Hitlerin johdolla Müncheniin juhlimaan niin sanotun oluttupavallankaappauksen 15-vuotispäivää.
Uutinen vom Rathin kuolemasta saavutti Hitlerin hieman ennen iltayhdeksää juuri kun hän oli aloittelemassa puhettaan puolueen vanhoille esitaistelijoille Münchenin raatihuoneen juhlasalissa. Hitler tönäisi lautasensa sivuun ja kääntyi vieressään istuneen propagandaministeri Joseph Goebbelsin puoleen.
Miehet kuiskivat hetken tiiviisti, ja Goebbels kertoi Hitlerille, että siellä täällä oli jo puhjennut mielenilmauksia juutalaisia vastaan. Hitler päätti, että mielenilmaukset saisivat jatkua ja että poliisin ei tulisi puuttua tilanteeseen.
”Kerrankin juutalaiset saavat tuntea kansan vihan. Antaa puolueen jäsenten hoitaa asia”, kuului Hitlerin viimeinen tokaisu. Sitten hän poistui paikalta pitämättä odotettua puhettaan. Hitlerin sijaan puhumaan nousikin Goebbels. Paperiarkkia heiluttaen hän huusi:
”Minulla on teille uutisia. Tässä nähdään, mitä kunnon saksalaiselle tapahtuu, jos hän unohtaa hetkeksikään olla varuillaan. Ernst vom Rath oli kunnon saksalainen, valtakunnan uskollinen palvelija, joka työskenteli kansamme edestä suurlähetystössämme Ranskassa. Kerronko teille, mitä hänelle tapahtui? Hänet ammuttiin. Hän on nyt kuollut.”
Goebbels antoi sanojensa vaikuttaa hetken, ja sitten hän iski nyrkkinsä pöytään ja jatkoi entistä kovemmalla äänellä:
”Tarvitseeko minun kertoa teille, mitä rotua tämän rikoksen tekijä, se likainen sika, edustaa? Juutalainen! Hän on nyt raudoissa Pariisissa ja vakuuttelee poliisille toimineensa omin päin ilman rikoskumppaneita. Mutta me tiedämme totuuden, eikö niin?” jylisi Goebbels.
Natsit kehottivat saksalaisia olemaan ostamatta mitään juutalaisilta. Lakana oli kiinnitetty lähelle synagogaa Fasanenstrassella Berliinissä.
Oli kuin raatihuone olisi räjähtänyt, kun puolueen jäsenet alkoivat huutaa kostoa. Goebbels hiljensi väen ja jatkoi:
”Toverit, emme voi suhtautua välinpitämättömästi tähän murhatyöhön. Se on tuomittava. Meidän on kerrottava siitä kansallemme, ja kansan reaktion on oltava säälimätön, suora ja tervehenkinen. Pyydän teitä: kuunnelkaa minua. Yhdessä voimme toteuttaa vastaiskumme juutalaiseen tekoon, vastauksemme juutalaiseen uhkaan, joka kohdistuu kunniakkaaseen valtakuntaamme.”
Goebbels päätti puheensa vetoamalla veteraaneihin, jotta nämä käynnistäisivät välittömästi ”spontaaneja mielenilmauksia”.
Suosionosoitukset raikuivat salissa, ja hetken kuluttua väkijoukko vyöryi ulos soittamaan uutiset kotiseudulleen.
Puhelimet pirisivät kaikkialla Saksassa, kun puolueen paikallisosastot saivat Münchenistä ohjeita hyökätä vielä samana iltana synagogien, juutalaisten omistamien liikkeiden ja juutalaisten asuntojen kimppuun.
Berliini
9. marraskuuta kello 22.55
Gestapon johtaja Heinrich Müller sähkötti koko turvallisuuspoliisista vastaavan Reinhard Heydrichin ohjeiden mukaisesti kaikille maan poliisiasemille, että pian oli odotettavissa mielenosoituksia juutalaisia ja synagogia vastaan.
Poliisin tuli olla puuttumatta tapahtumiin mutta samalla valmistautua pidättämään 20 000–30 000 juutalaista, ennen kaikkea terveitä ja työikäisiä miehiä. Lisäksi oli takavarikoitava kaikki synagogien tärkeät arkistot.
Aseellisia juutalaisia vastaan poliisin oli ”sovellettava sääntöjä ankarimman mukaan”. Müller lupasi, että lisäohjeita seuraisi yön aikana.
München
9. marraskuuta kello 23.59
Münchenin paloasemalle tuli ensimmäinen hälytyssoitto. Mielenosoittajat olivat rikkoneet juutalaisten omistaman kangaskaupan ikkunat Augustenstrassella ja sytyttäneet näyteikkunan somisteet palamaan.
Muutaman minuutin kuluttua puhelin soi taas: yksi kaupungin synagogista oli liekeissä. Viisi paloautoa ajoi paikalle, ja palomiehet yrittivät sammuttaa roihua, joka uhkasi levitä naapurirakennuksen juutalaiseen kouluun.
Kun SA-miehet, natsipuolueen iskujoukot, näkivät sammutusyritykset, he katkaisivat paloletkut ja kaatoivat liekkeihin bensiiniä.
Leipzig ja Lesum
10. marraskuuta kello 00.15
Juutalaisten vastaiset tihutyöt olivat lähteneet leviämään toden teolla. Vuorokauden vaihtuessa torstaiksi kostonhimoiset ihmismassat Münchenissä ja yli tuhannella muulla paikkakunnalla olivat aloittaneet silmittömän riehumisen.
Leipzigissa, 160 kilometriä Berliinistä lounaaseen, natsit alkoivat tuhota ja ryöstellä juutalaisten liikkeitä. 25-vuotias yökulkija, hollantilainen juutalainen Win van Leer, katsoi kauhuissaan, kun parikymmentä miestä ryntäsi kuorma-autosta rämpyttämään juutalaisen asuintalon ovikelloja.
Miehet tunkeutuivat asuntoihin ja löivät pian rikki ikkunoita kolmannessa kerroksessa. Eräs miehistä huusi ikkunasta: ”Kaikki hyvä tulee taivaasta!”, ja hetkisen kuluttua ikkunasta ilmestyi piano, joka iskeytyi maahan korvia huumaavasti rämähtäen.
Myös huonekaluja ja astioita paiskottiin ulos asunnoista, ja kun kaikki irtaimisto oli tuhottu, seuraavaksi kolmannen kerroksen ikkunasta työnnettiin ulos 8-vuotias poika.
Hänen molemmat jalkansa murtuivat, ja hän sai haavoja ja palovammoja pudottuaan aiemmin kadulle rikottujen ikkunoiden, astioiden, huonekalujen ja palamaan sytytettyjen vuoteiden röykkiöön.
Eräällä maatalouskoululla noin 60 kilometriä Leipzigistä pohjoiseen talviyön hiljaisuuden rikkoivat pihaan ajavien kuorma-autojen äänitorvet.
Vimmaiset miehet juoksivat autoista ja ryntäsivät koulun makuusaliin, jossa joukko juutalaisnuoria nukkui pahaa aavistamatta.
Miehet sytyttivät valot, komensivat pelästyneet nuoret ulos ja tappoivat yhden pojista. Ennen lähtöään he leikkelivät palasiksi toorakääröt eli koulun pyhät kirjoitukset, tuhosivat lasten vaatteet ja kaiken omaisuuden ja sytyttivät heidän rukouskirjansa palamaan.
Lesumissa lähellä Bremeniä tapettiin kaksi ihmistä: pariskunta Goldberg ammuttiin heidän nukkuessaan.
Tappajat olivat SA:n jäseniä, joiden ryhmänjohtaja oli kehottanut hävittämään pikkukaupungin harvat juutalaiset. ”Tappakaa heidät”, oli ollut ryhmänjohtaja Seggermannin nimenomainen ohje. ”Tämän yön jälkeen Saksassa ei saa enää olla juutalaisia.”
Mikään ei ollut pyhää. Riehuvat joukot sytyttivät kaikkialla Saksassa tuleen synagogia, joista monet paloivat maan tasalle.
Juutalaisten oli itse maksettava kustannukset
Savuavat rauniot rumensivat kaupunkikuvaa, ja kadut täyttyivät lasinsirpaleista ja tuhotuista tavaroista. Jonkun oli maksettava.
Kristalliyön jälkeen juutalaisten oli itse maksettava lasinsirpaleiden siivoaminen kadulta ja poltettujen synagogien purkaminen.
Saksan hallitus takavarikoi juutalaisten saamat vakuutuskorvaukset ja langetti vielä juutalaisyhteisölle miljardin markan sakot.
Kristalliyön tapahtumissa 9.–10. marraskuuta 1938 tuhottiin noin 7 500 juutalaisten omistamaa liikettä ja asuntoa, poltettiin 267 synagogaa, murhattiin 91 juutalaista ja passitettiin noin 30 000 juutalaismiestä keskitysleirille.
Lisäksi lukemattomat juutalaiset päätyivät tapahtumien tiimoilta itsemurhaan.
Itävalta oli liitetty Saksaan maaliskuussa 1938 ns. Anschlussissa, ja erityisesti Wienissä tuhot olivat mittavia: noin 500 juutalaisten omistamaa liikettä tuhottiin, kaupungin 21 synagogasta 20 sytytettiin tuleen, ainakin 8 juutalaista hakattiin kuoliaaksi ja 21 teki itsemurhan. Viimeksi mainittujen joukossa oli liikuntavammainen professori Philip Freud, psykoanalyysin kehittäjän Sigmund Freudin sukulainen.
Hän oli maannut sängyssään, kun natsit olivat tulleet ja hakanneet hänet.
Sen jälkeen hän päätti ennemmin riistää henkensä kuin jäädä odottamaan tulevaa.
Vain juutalaisia naisia raiskanneet miehet tuomittiin kristalliyön tapahtumista: he olivat teoillaan rikkoneet saksalaisten ja juutalaisten väliset seksuaalisuhteet kieltävää lakia.
Berliini ja Aschaffenburg
10. marraskuuta kello 01.02
Turvallisuuspoliisin johtajan Reinhard Heydrichin uusissa tarkoissa määräyksissä maan poliisilaitoksia kehotettiin ryhtymään ainoastaan sellaisiin toimenpiteisiin, jotka eivät aiheuta vaaraa saksalaisten hengelle ja omaisuudelle – esimerkiksi synagogien palot eivät saaneet uhata muita rakennuksia ja muita kuin juutalaisten yrityksiä oli suojeltava vahingoilta.
Heydrich ohjeisti myös, että poliisin oli, niin pian kuin yön tapahtumat sen sallivat, pidätettävä niin paljon erityisesti varakkaita juutalaisia kuin vankiloihin mahtui.
Vangitsemisten jälkeen oli välittömästi otettava yhteyttä alueen keskitysleireihin, jotta juutalaiset saataisiin siirrettyä niihin mahdollisimman nopeasti.
Monin paikoin paikalliset natsit ymmärsivät kuitenkin ylempiensä ohjeet väärin ja toimivat siinä uskossa, että juutalaiset oli tapettava saman tien.
Esimerkiksi Aschaffenburgin kaupungissa Frankfurtista etelään kaksi miestä murtautui erään juutalaisen suvun taloon ja ampui talon omistajan, Ludwig Lowenthalin, joka makasi sängyssään nukkumassa.
Suku katseli kauhuissaan, kun Lowenthalin lanko Alfons Vogel pakotettiin autoon. Vogel ajettiin metsään, jossa hänet sidottiin puuhun ja häntä käytettiin ampujien maalitauluna.
Kristalliyön tuhoilla todisteltiin sitä, että juutalaiset olivat ”Saksan onnettomuus”.
Berliini
10. marraskuuta kello 02.00
Levottomuudet roihahtivat myös pääkaupungissa Berliinissä. Poliisipartiot pystyttivät tiesulkuja ohjatakseen liikenteen ohi niistä paikoista, joissa SA-miesten odotettiin käyvän ankarimmin toimintaan.
Kun tiesulut olivat valmiita, poliisi antoi ruskeapaidoille merkin, että nämä saivat aloittaa tuhotyöt.
Joukkoon liittyi kievareista poistuvia humalikkoja, joille tarjoutui ainutkertainen tilaisuus väkivaltaiseen riehumiseen ilman rangaistustenpelkoa.
Natsien antama nimi ”kristalliyö” viittaa lasinsiruihin, joita oli yön tuhojen jälkeen runsaasti kaikkialla.
Düsseldorf ja Köln
10. marraskuuta kello 04.00
Rautatangoin ja pampuin varustetut SA-miehet rymistelivät Düsseldorfin juutalaiseen sairaalaan. Henkilökunnan kovaäänisestä vastustuksesta huolimatta natsit komensivat kaikki potilaat ylös sängyistään.
Kiihkeän sananvaihdon jälkeen vastikään leikkauksessa olleet potilaat saivat jäädä sänkyihinsä makaamaan, mutta kaikki muut pakotettiin lähtemään kadulle.
Myös Kölnissä levottomuudet olivat alkaneet levitä.
SA:n iskuryhmät olivat saaneet poliisiradion kautta ohjeen noudattaa seuraavaa aikataulua: kello 04.00 kaikkien kaupungin synagogien ja muiden juutalaisten pyhien tilojen oli oltava liekeissä, kello 06.00 toiminta oli laajennettava koskemaan kaikkia juutalaisten kauppoja ja asuntoja keskustassa, ja aamun sarastaessa kello 08.00 joukkojen oli siirryttävä esikaupunkeihin ja jatkettava siellä.
Lisäksi poliisin oli käsketty järjestää iskuryhmille ja muille tuhotöihin osallistuville muun muassa aseita, kirveitä ja pamppuja ja annettava heidän käyttöönsä luettelo rangaistavien juutalaisten nimistä ja osoitteista.
Muutoin hyvin organisoitu suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut natsien kannalta täysin ihanteellisesti, sillä keskustassa sadat natsit kävivät myös toistensa kimppuun, kun he eivät pystyneet sopimaan kaupoista anastetun ryöstösaaliin jaosta.
Kölnissä, kuten useimmissa muissakin kaupungeissa, tavalliset kansalaiset vain katsoivat paheksuen tai passiivisesti sivusta SA-joukkojen ja muiden kiihkomielien, muun muassa Hitlerjugendiin kuuluneiden lasten ja nuorten, silmitöntä riehumista.
Vain harvat tohtivat puuttua asiaan, eivätkä niin tehneet päässeet helpolla. Kölnissä eräs nainen hakattiin hänen yritettyään pysäyttää huligaanijoukkoa, ja eräs poliisi pidätettiin virantoimituksesta hänen yritettyään suojella erästä kauppaa ryöstelyltä.
Jotkut kuitenkin onnistuivat auttamaan juutalaisia kaiken kauhun keskellä. Yksi heistä oli Georg Roth, korkeassa asemassa oleva natsipuolueen jäsen Eichstättista. Kello viisi aamulla hän ymmärsi, että SA pyrki puhdistamaan koko kaupungin juutalaisista.
Hän vastusti suunnitelmaa jyrkästi. Kun parinkymmenen miehen joukko yritti murtautua erääseen juutalaisten taloon, Roth sai taivuteltua poliisin puuttumaan asiaan ja ajamaan miehet pois.
Todettuaan talon asukkaiden olevan silti yhä vaarassa, Roth päätti ajaa itse heidät turvaan Augsburgiin noin sadan kilometrin päähän. Vaarallinen pelastusoperaatio oli yksi harvoista, jotka myös onnistuivat.
Kauhut yltyivät vähitellen
Toimet juutalaisia vastaan kovenivat asteittain. Yli puolet Euroopan 11 miljoonasta juutalaisesta menetti henkensä.
Pian natsien valtaannousun jälkeen vuonna 1933 juutalaisilta kiellettiin valtion virat ja ensimmäiset keskitysleirit perustetttiin.Nürnbergin lait veivät vuonna 1935 juutalaisilta Saksan kansalaisuuden.
Avioliitot ja seksisuhteet juutalaisten ja ”saksalaisten” välillä kiellettiin, juutalaiset menettivät monia oikeuksia, ja heidät eristettiin yhteiskunnasta.
Kristalliyönä 9.–10. marraskuuta 1938 juutalaisten kauppoja, synagogia ja omaisuutta poltettiin ja tuhottiin.
Juutalaisilta kiellettiin kaikki ansiotyö.
Vuonna 1939 perustettiin ensimmäiset ghetot, joihin juutalaiset eristettiin asumaan.
Turvallisuuspoliisin johtaja Reinhard Heydrich sai Göringiltä käskyn ryhtyä valmistelemaan ”lopullista ratkaisua” (Endlösung).
Wannseen konferenssissa vuonna 1942 Hitlerin lähipiiri keskusteli siitä, miten Euroopan ”juutalaisongelma” ratkaistaisiin.
Kuljetukset kuolemanleireille vauhdittuivat.
Pian Auschwitzissä kuoli 6 000 ihmistä joka päivä.
Lapset ja naiset tapettiin heti heidän saavuttuaan leirille.
Kaikkiaan natsi-Saksassa murhattiin noin 6 miljoonaa juutalaista.
Baden-Baden
10. marraskuuta kello 07.00
Useimmissa kaupungeissa tuhovimma ja ihmisjahti saavuttivat huippunsa aamuyön pikkutunneilla.
Ulkomaalaisten turistien suosimassa kylpyläkaupungissa Baden-Badenissa paikalliset natsiviranomaiset olivat kuitenkin päättäneet ryhtyä juutalaisten vastaisiin rankaisutoimiin vasta aamulla – jotta matkailijoiden yöunet eivät häiriintyisi.
Niinpä natsit valtasivat Baden-Badenin kadut vasta aamuseitsemältä. Matkailijoiden edun nimissä myöskään liikkeisiin ja yksityiskoteihin ei hyökätty.
Sen sijaan kaikki juutalaismiehet koottiin kaupungin synagogaan, missä heidät pakotettiin laulamaan Horst-Wessel-Liediä, jota pidettiin natsien puoluemarssina. Sen jälkeen heidät pakotettiin lukemaan ääneen Hitlerin Taisteluni-kirjaa.
Mikäli lukeminen ei ottanut sujuakseen, miehiä lyötiin ja potkittiin. Ennen kuin heidät vietiin synagogasta, miehet komennettiin vielä virtsaamaan sen seinille. Sitten matka jatkui rautatieasemalle, missä miehet lastattiin junaan ja kohti Dachaun keskitysleiriä.
Baden-Badenin juutalaiset olivat hämmästyneitä ja shokissa. Monet tihutöihin syyllistyneistä ihmisistä olivat heidän tuttaviaan: naapureita, kollegoita, liiketuttavia ja asiakkaita.
Myös 150 kilometriä Berliinistä kaakkoon sijaitsevassa Neissessä asuva Charlotte Singer joutui henkilökohtaisesti tuntemiensa ihmisten ahdistelemaksi.
Hän oli yksin kotona varhain torstaiaamuna, kun hän heräsi siihen, että hänen makuuhuoneeseensa oli tunkeutunut mies kirveen kanssa. Mies oli Erich Brückner, Singerin lääkäripuolison potilas ja Singerin perheen usein käyttämän putkimiehen poika.
Singeristä välittämättä Brückner alkoi hakata huonekaluja säpäleiksi ja paiskasi seuraavaksi mustepullon lattialle.
”Parasta olisi sytyttää koko paikka tuleen”, Brückner mutisi lähtiessään makuuhuoneesta jatkamaan tuhojaan muissa huoneissa mutta ei lopulta päästänyt tulta irti.
Singer oli lakaisemassa sirpaleita Brücknerin tuhoisan käynnin jälkeen, kun hän yllättäen sai vielä toisen vihamielisen vierailun.
Tällä kertaa asialla oli joukko saksalaisnaisia, joista Singer tunsi useita. Naiset kävivät kylmästi keittiön, ainoan vielä koskemattoman huoneen, kimppuun.
Padat ja kattilat lentelivät keittiössä naisten hihkuessa kiihkoissaan. Singer katseli tuhoa kyynelet silmissään mutta huokaisi helpotuksesta, kun naisetkin lopulta lähtivät talosta sytyttämättä sitä tuleen.
Fasanenstrassen synagoga tuhoutui täysin. Palokunta tuli kyllä paikalle, mutta sitä kiellettiin sammuttamasta paloa.
Berliini
Varhain aamulla 10. marraskuuta
Auringon noustessa pääkaupungissa 12 synagogaa oli liekeissä. Suurimman, Fasanenstrassen synagogan edessä muuan juutalaismies aneli palokuntaa sammuttamaan tulen.
Palomiehet katselivat suurta roihua, mutta kieltäytyivät suuntaamasta vesisuihkua siihen. ”Se on vastoin määräyksiämme. Olemme täällä vain suojelemassa naapurirakennuksia”, he selittivät.
Toisaalla Berliinissä, Prinzregentenstrassen synagogan luona, seurakunnan työntekijä menehtyi perheineen liekkeihin.
Vähän matkan päässä pampuilla ja rautatangoilla varustautunut raivopäinen ihmisjoukko jahtasi kahta juutalaista asuinrakennuksen toisessa kerroksessa. Kauhuissaan miehet yrittivät välttää vainoojansa hyppäämällä ulos ikkunasta, mutta pudotus osoittautui kuolettavaksi.
Kostonhimoiset natsit hyökkäsivät juutalaisten kimppuun myös Dahlemissa, eräässä Berliinin hienostokaupunginosassa.
Kalliita sohvia raastettiin riekaleiksi, arvokkaita maalauksia revittiin rikki ja ihmisiä pidätettiin. Ainakin 15 tapauksessa vaimot ja tyttäret vietiin väkisin makuuhuoneisiin ja raiskattiin.
Berliini
10. marraskuuta kello 14.00
Suuressa Israel-nimisessä tavaratalossa, joka oli Berliinin vastine Lontoon hienostuneelle Harrodsin tavaratalolle, sen juutalainen omistaja Wilfrid Israel uskoi tihutyöläisten armahtavan hänen arvostettua liikettään.
Hänellä oli hyviä yhteyksiä korkealla natsihallinnossa, ja liikkeen aukeamisen aikaan sisäänkäyntien tienoilla partioikin useita poliiseja.
Kahden aikaan torstai-iltapäivänä poliisit kuitenkin häipyivät ja jättivät tien auki tavarataloon rynnistävälle laumalle nuorukaisia ja univormupukuisia SS-miehiä.
SS-miehet pidättivät juutalaiset työntekijät, ja muut alkoivat repiä hyllyjä seiniltä ja talloa jalkoihinsa vaatteita, koruja ja muita arvotavaroita.
He kävivät tavaratalon johdonmukaisesti läpi kerros kerrokselta tuhoten kaiken eteensä tulevan.
Kirjoituskoneita ja huonekaluja paiskottiin ikkunoista, ja pian tavaratalossa ei ollut jäljellä enää mitään myytävää vaan pelkkiä sirpaleita ja säleitä. Oli kuin siellä olisi räjähtänyt pommi.
Saksa
10. marraskuuta kello 17.00
Riehuminen alkoi laantua. Propagandaministeri Goebbels määräsi radiossa ”mielenosoitukset” lopetettaviksi, ja poliisi alkoi lähettää uupuneita tihutyöläisiä kotiin.
Lukuisat synagogat olivat yhä liekeissä, ja kaduilla ja asunnoissa paloi rovioita. Lasinsirpaleita ja puunsäleitä oli kaikkialla. Tapahtumista selvinneet järkyttyneet juutalaiset yrittivät pelastaa, mitä pelastettavissa oli.
Kaikki eivät selvinneet, vaan ympäri maata hiljaisia miehiä ajettiin junavaunuihin, joiden määränpäänä oli Dachau, Buchenwald tai Sachsenhausen.
Kansainvälisille tiedotusvälineille antamassaan lehdistötiedotteessa Joseph Goebbels selitti, että levottomuudet olivat ”Saksan kansan oikeutettu ja ymmärrettävä reaktio saksalaiseen diplomaattiin kohdistuneeseen pelkurimaiseen attentaattiin”.
Hän korosti, että ”karvaakaan ei ole katkaistu yhdeltäkään juutalaiselta” ja että ”Saksan kansan ainutlaatuisen kurinalaisuuden vuoksi vain joitain ikkunoita on särjetty”. Goebbels myönsi, että joissain harvoissa tapauksissa oli saattanut tapahtua ryöstelyä:
”Ehkä jokunen vanha vaimo on saattanut näpistää itselleen jonkin korun tahi satunnaisen vaatteen antaakseen sen jollekulle joululahjaksi.”
Päiväkirjaansa propagandaministeri kuitenkin kirjoitti: ”Rakkaat juutalaisemme miettivät jatkossa toisenkin kerran ennen kuin alkavat ampua saksalaisia diplomaatteja.”
Ikään kuin yön kauhut olisivat todella johtaneet vain muutaman ikkunan särkymiseen ja lasinsirpaleisiin, Goebbels nimesi tapahtuman harmittoman kuuloiseksi ”kristalliyöksi”.