Valkoisen juutalaisen ilmaantuminen

Olin järkyttynyt, kun minua syytettiin "valkoisen etuoikeudesta"; en ole koskaan ollut etuoikeutettu, enkä juutalaisena ole "valkoinen".

joulukuu 7, 2016 

Muutama viikko sitten sanoin läheiselle perheenjäsenelle, että radikaalit feministit vahingoittavat omaa asiaansa. "Olet valkoinen etuoikeutettu mies", kuulin vastaukseksi. Tämä uusi kirous yllätti minut täysin, sillä en ole koskaan pitänyt itseäni etuoikeutettuna tai valkoisena.

Mitä etuoikeuksiin tulee, jos minulla on niitä, en tiedä niistä mitään. Sen tiedän, että se vähä, mitä minulla on tässä maailmassa, ei ole tullut etuoikeuksien kautta.

Itse asiassa siitä lähtien, kun Israel ryhtyi harjoittamaan positiivisia erityistoimia, siitä, että olen miespuolinen askenasijuutalainen, kuten minä olen, on tullut vakava haitta. Yliopistot ja valtion virastot valitsevat hakijansa sukupuolen ja alkuperän kaltaisten ei-ammatillisten kriteerien perusteella. Tämän vuoksi naisten ja arabien on helpompi päästä lääketieteelliseen kouluun kuin "valkoisten" askenasijuutalaisten miesten. Käykää vain sairaaloissamme, jos ette usko minua.

Mutta se, mikä todella teki minuun vaikutuksen, oli tämä uusi syytös "valkoisesta".

En tiedä, milloin tämä jälkikolonialistinen halventava ilmaisu on tullut yhteiskuntaamme, mutta israelilaiset vasemmistolaiset käyttävät sitä nyt häpäisemään kaikkia, jotka ovat tarpeeksi onnettomia ollakseen eri mieltä heidän kanssaan. Juutalaisia on aina pidetty itämaisina seemiläisinä (antisemitistinä, muistatteko?), mutta tämä pieni tosiasia näyttää häiritsevän edistyksellistä liberaalia agendaa, josta suuri osa on hautautunut juutalaisten mielissä.

Ollakseni reilu, monet maalliseen liberaaliin maailmankuvaan juurtuneet askenasijuutalaiset eivät enää tiedä tai usko olevansa seemiläistä alkuperää.

Tällaisen vaikutelman saa Sarah Ruiz-Grossmanin Huffington Postin artikkelista "White Jews Have A Duty To Stand With Muslims And People Of Color" (Valkoiset juutalaiset ovat velvollisia seisomaan muslimien ja värillisten ihmisten rinnalla). Tämä tekopyhä paasaaminen, joka on täynnä liberaaleja kliseitä, on vähintäänkin noloa. Vaikka Ruiz-Grossman käyttää toistuvasti termiä antisemitismi, hän kieltäytyy itse identifioimasta itseään seemiläiseksi. "Valkoisena juutalaisena", hän kirjoittaa, "minulla on äärimmäinen etuoikeus, kun on kyse vihan pelkäämisestä: ihon etuoikeus. Voin kulkea kaduilla, eikä kukaan voi tunnistaa minua 'toiseksi'."

Muistettakoon, että Saksan juutalaiset tunsivat näin jo silloin, kun Hitlerin kirves oli jo nostettu. Myös he pitivät itseään tarpeeksi "etuoikeutettuina" ja "valkoisina" välttääkseen tulevan vihan. Heidänkin mielestään riitti, että he riisuvat juutalaiset vaatteensa ja puhuvat hyvää saksaa. Ruiz-Grossmanin tavoin he eivät ymmärtäneet, että heidän identiteettinsä ulottuu paljon syvemmälle kuin jarmulki ja Daavidin tähti.

Maallistuneet liberaalijuutalaiset eivät ymmärtäneet, että ideologialla ei koskaan ollut voimaa pelastaa edes kaikkein hartaimpia juutalaisia. Olkaa niin valistuneita ja liberaaleja kuin haluatte, seemiläistä tahraa ei voi poistaa. Kuten Kainin salaperäinen merkki, juutalaiset ovat niin hyvässä kuin pahassa väistämättä merkittyjä jumalallisen kohtalomme vuoksi. Ja kuten Kainin jälki, niin paljon kuin juutalaiset yrittävätkin piilottaa sen, se on kaikkien nähtävissä.

Ruiz-Grossman edustaa miljoonien juutalaisten tilannetta. He ovat yrittäneet vaihtaa Jumalan antaman identiteettinsä hallitsemattomaan idealismiin. Idealismin, joka jotenkin rinnastaa antisemitismin ja muslimivastaisuuden, ikään kuin näillä kahdella olisi yhteinen lähde.

Kuten vanha mummo, joka yrittää pukeutua "nuorekkaasti", niin kovasti kuin he yrittävätkin häivyttää identiteettiään, Ruiz-Grossmanin kaltaisten ihmisten yritykset "näyttää hyvältä" tekevät heistä vain karikatyyrin.