Paluu Neuvostoliiton sortotoimiin?

Moskova haluaa painostaa Israelia pysymään erossa sen raa'asta sodasta Ukrainaa vastaan. Se on valitettavaa, mutta Jerusalemin ja juutalaisten ryhmien ei silti pitäisi ryhtyä täysivaltaisiksi osallistujiksi tuohon konfliktiin.

Jonathan S. Tobin, Julkaistu 27.7.2022 Israel Hayom

Jos olet tarpeeksi vanha muistamaan Neuvostoliiton juutalaisuuden vapauttamista ajaneen liikkeen synkimmät päivät, viime viikolla saatu uutinen siitä, että Venäjän oikeusministeriö on pyytänyt tuomioistuinta lopettamaan Juutalaistoimiston toiminnan maassa, tuntuu pahaenteisen tutulta. Neuvostoaikana kommunistihallinto ei vain estänyt juutalaisia lähtemästä. Se oli, kuten bolshevikkien vallankaappauksesta 1917 lähtien, avoimen antisemitistinen. Kommunistit olivat itse asiassa vielä tsaarin edeltäjiäänkin sortavampia tukahduttaessaan juutalaisten elämää ja juutalaisuuden harjoittamista.

Venäjän toimenpiteet juutalaistoimistoa vastaan vaikeuttaisivat huomattavasti niiden juutalaisten tilannetta, jotka haluavat lähteä maasta, josta on tullut kansainvälinen hylkiö sen Ukrainan hyökkäyksen vuoksi. Se voisi myös olla esimerkki paluusta juutalaisvihaan, joka oli ennen Neuvostoliiton hajoamista niin olennainen osa elämää Itä-Euroopan monoliitissa.

Näiden Venäjää ja antisemitismiä koskevien huolien piti olla haudattu menneisyyteen.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ne juutalaiset, jotka jäivät jäljelle, olivat maassa, joka hyväksyi autoritaarisen hallituksen, jota johti Vladimir Putin, entinen KGB:n agentti. Putin oli roisto, joka oli päättänyt murskata kaikki, jotka vastustivat häntä ja hänen korruptoitunutta hallintoaan. Hänellä oli myös pakkomielle kumota historian tuomio, jonka mukaan Venäjä oli alennettu toisarvoisen suurvallan asemaan, ja hän pyrki luomaan uudelleen vanhat Neuvostoliiton ja tsaarin valtakunnat.
Toisin kuin kommunistit ja tsaarit, Putin oli kuitenkin näennäisesti immuuni antisemitismin virukselle. Juutalainen elämä hänen Venäjällään kukoisti synagogien, koulujen ja sosiaalikeskusten ansiosta, joista monet avattiin ja rakennettiin aivan uusina Putinin aikana.

Yhtä tärkeää on, että Venäjällä on yleisesti ottaen hyvät, joskin monimutkaiset suhteet Israelin valtioon. Toisaalta Putin oli iloinen voidessaan suosia israelilaisia johtajia ja pitäessään suurta määrää israelilaisia, joilla on yhteyksiä Venäjään, pikemminkin osana maansa diasporaa kuin halveksittuina siirtolaisina. Vaikka Putinin Venäjä ei ollutkaan kommunistihallituksen tavoin sionismin ja Israelin vastaisen terrorismin moottori kolmannessa maailmassa, se piti myös joitakin juutalaisvaltion pahimpia vihollisia, kuten Irania ja Syyriaa, liittolaisina. Hänen epäselvä kantansa Iranin ydinuhkaan, joka saattoi liittyä enemmänkin hänen haluunsa ärsyttää Yhdysvaltoja aina kun mahdollista, oli myös ongelmallinen.

Venäjän puuttuminen Syyrian yli vuosikymmenen kestäneeseen sisällissotaan julman Bashar Assadin hallinnon puolesta teki Venäjästä myös yhden Israelin naapureista. Venäjän sotilaallisesta miehityksestä osissa Syyriaa ja sen läheisistä suhteista Assadiin ja Iraniin tuli ratkaiseva tekijä Israelin puolustuspolitiikassa.

Tässäkin tapauksessa Putin ei auttanut Iranin pyrkimyksiä käydä sijaissotaa Israelia vastaan, vaan se, että hän salli Israelin hyökätä Syyriassa Iranin ja Hizbollahin terroristeja vastaan, osoitti, että muista vakavista virheistään huolimatta hän ei ollut Israelin ja juutalaisten leppymätön vihollinen.

Mutta hänen tämänvuotinen päätöksensä käynnistää raju hyökkäys Ukrainaan kyseenalaistaa kaikki aiemmat oletukset hänestä.

Tähän mennessä kansainvälisen mielipiteen perusteltu kauhu siitä, miten paljon kärsimystä hänen Ukrainan maa-alueiden haltuunottoa koskevat pyrkimyksensä ovat aiheuttaneet, on eristänyt Venäjän. Vastoin odotuksia se ei näytä asettaneen häntä tai hänen hallintoaan vaaraan. Huolimatta sodan alkukuukausien takaiskuista, jotka johtuivat Ukrainan raivokkaasta vastarinnasta, venäläiset pitävät edelleen kiinni miehitetyistä alueista ja lisäävät Kiovan hallituksen painostusta sotilaallisilla toimilla, jotka tappavat yhä enemmän siviilejä. Yhtä huolestuttavaa on, että Moskovaan kohdistetut talouspakotteet ovat aiheuttaneet enemmän vahinkoa länsimaille, sillä kaasun hinta on noussut Yhdysvalloissa ja elintarvikkeiden ja maakaasun toimitukset Euroopassa ovat huolestuttaneet niitä enemmän kuin venäläisiä.

Silti sodassa, jossa panokset ovat näin suuret, Putinin hallinto on valmis pelaamaan kaikki korttinsa peliin. Yksi niistä on Israelin painostaminen, jotta se välttäisi osallistumista sotaan, mukaan lukien aseiden lähettäminen Kiovaan, jonne se on jo lähettänyt humanitaarisia avustuksia Ukrainaan ja ottanut vastaan lukuisia pakolaisia.

On ehkä ollut ennakoitavissa, että sota-aikana Venäjä saattaa palata politiikkaan, joka estää maastamuuttoa. Putinin on kuitenkin tiedettävä, että hyökkäys juutalaistoimitoa vastaan, olipa tekosyy mikä tahansa, saa juutalaismaailmassa aikaan raivokkaan vastareaktion.

Raivo tästä kurjan antisemitistisen menneisyyden kaiuista on oikeutettua. Olisi kuitenkin viisasta välttää käyttämästä tätä syynä siihen, että juutalaisten oikeuksien ja Venäjän ja Israelin välisten suhteiden alalla saavutettu edistys yksinkertaisesti mitätöidään.

Jos Putin todella sallii Juutalaistoimiston lakkauttamisen, on selvää, että sekä Israelilla että juutalaisilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä kaikkensa auttaakseen Putinin vihollisia ja vaatiakseen hänen täydellistä eristämistään ja syrjäyttämistään. Siihen asti oikea toimintatapa on antaa Israelin ja juutalaisjärjestöjen diplomatialle aikaa toimia. Israelin ei tarvitse nöyristellä Venäjän edessä eikä maksaa minkäänlaisia lunnaita Putinille. Sen sijaan hänelle on tehtävä selväksi, että on hänen etujensa mukaista välttää antisemitistiksi leimaantumista.

Luonnollinen myötätunto tämän sodan ukrainalaisia uhreja kohtaan sekä Venäjän aggression aiheuttama suuttumus, joka johtaa sopimattomiin analogioihin toisen maailmansodan kanssa tai jopa stalinistisen antisemitismin pahimpiin ylilyönteihin, eivät myöskään saisi sokaista meitä totuudelta Ukrainasta.

Zelensky on tehnyt erinomaista työtä maansa vastarinnan ruumiillistajana, mutta kuten New York Timesin äskettäinen juttu hänen hallituksensa uudelleenjärjestelyistä teki selväksi, hänen hallituksensa ei ole aivan sellainen Jeffersonin demokratia, jota monet hänen maansa kannattajat haluavat esittää. Sillä on pakkomielle "maanpetoksesta" väestön keskuudessa, jossa on niin paljon venäjänkielisiä ja ihmisiä, joilla on yhteyksiä molempiin maihin. Länsimaisille lukijoille saattaa myös tulla yllätyksenä, että jo ennen tätä sotaa Ukrainalla oli Euroopan maista suurin turvallisuuskoneisto, jossa oli yli kuusi kertaa enemmän henkilökuntaa kuin Britannian maineikkaassa MI5-virastossa.

• Tämä yhdessä sen ansaitun korruption ja lehdistönvapauden tukahduttamisen maineen kanssa muistuttaa siitä, että Ukrainalla on joissakin suhteissa (ja Zelenskin PR-hyökkäyksestä huolimatta) enemmän yhteistä muiden ongelmallisten Neuvostoliiton jälkeisten tasavaltojen kuin useimpien läntisten demokratioiden kanssa.
• Juutalaisesta alkuperästään huolimatta Zelenskyn puheessaan Knessetissä esittämä neuvostoaikainen propaganda Ukrainasta holokaustin aikana teki myös selväksi, että hän on yhtä lailla vanhan Neuvostoliiton tuote kuin henkensä edestä taistelevan rohkean demokratian symboli.
• Kun otetaan huomioon Ukrainan oma antisemitistinen historia ja sen nykyinen pakkomielle Venäjän kanssa sympatisoivien kansalaisten maanpetoksesta, voiko kukaan todella olla varma siitä, että - kuten nyt Putinin toimien yhteydessä - juutalaisia ei jotenkin vedetä mukaan tähän sotkuun?

Silti venäläiset ovat edelleen tämän tarinan roistoja, ja Ukraina ansaitsee myötätuntoa ja apua, vaikka tuon avun laajuutta ja kustannuksia koskevat kysymykset ansaitsevat vastauksia. Jos diplomatialla voidaan löytää ratkaisu, jolla vältetään juutalaisten elämän vaarantuminen Venäjällä ja Israelin ja Syyrian välisen rajan kuumeneminen, on siihen pyrittävä tarmokkaasti. Toistaiseksi niiden, jotka ovat valmiita toimimaan ikään kuin olisimme 1970-luvulla, jolloin juutalaisväestö oli vangittuna antisemitististen tyrannien peukalon alla, on aika vaientaa suunsa ja muistaa, että nykypäivän haasteet eroavat silloisista haasteista.