6 päivän sota 1967

Israel on johdonmukaisesti ilmaissut halunsa neuvotella naapureidensa kanssa. Ulkoministeri Golda Meir haastoi 10. lokakuuta 1960 YK:n yleiskokoukselle pitämässään puheessa arabijohtajat tapaamaan pääministeri David Ben-Gurionin ja neuvottelemaan rauhansopimuksesta. Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser vastasi 15. lokakuuta ja sanoi, että Israel yritti huijata maailman yleistä mielipidettä, ja toisti, ettei hänen maansa koskaan tunnustaisi juutalaisvaltiota.

Arabit kieltäytyivät yhtä jyrkästi neuvottelemasta erillistä pakolaisratkaisua. Kuten Nasser sanoi Yhdistyneiden arabitasavaltojen kansalliskokoukselle 26. maaliskuuta 1964:

"Israel ja ympärillämme oleva imperialismi, jotka kohtaavat meidät, ovat kaksi eri asiaa. Niitä on yritetty erottaa toisistaan, jotta ongelmat voitaisiin hajottaa toisistaan ja esittää ne kuvitteellisessa valossa, ikään kuin Israelin ongelma olisi pakolaisten ongelma, jonka ratkaisun myötä myös Palestiinan ongelma ratkeaa, eikä ongelmasta jää mitään jäänteitä. Israelin vaara piilee juuri Israelin olemassaolossa nykyisellään ja siinä, mitä se edustaa."

Saarto

Egypti sulki 22. toukokuuta Tiranin salmen kaikelta israelilaiselta laivaliikenteeltä ja kaikilta Eilatiin matkalla olevilta aluksilta. Saarto katkaisi Israelin ainoan huoltoreitin Aasiaan ja pysäytti öljynkuljetukset sen tärkeimmältä toimittajalta Iranista.

Vuonna 1956 Yhdysvallat vakuutti Israelille, että se tunnusti juutalaisvaltion oikeuden päästä Tiranin salmeen. Vuonna 1957 YK:ssa 17 merivaltiota ilmoitti, että Israelilla oli oikeus kulkea salmen kautta. Lisäksi saarto rikkoi aluemerta ja vierasvyöhykettä koskevaa yleissopimusta, jonka YK:n merioikeuskonferenssi hyväksyi 27. huhtikuuta 1958.

Presidentti Johnson ilmaisi uskovansa, että saarto oli laiton, ja yritti tuloksetta järjestää kansainvälisen laivueen sen testaamiseksi. Samalla hän kehotti israelilaisia olemaan ryhtymättä sotilaallisiin toimiin. Sodan jälkeen hän myönsi, että Tiranin salmen sulkeminen oli sodan syy (19. kesäkuuta 1967):

"Jos jokin yksittäinen typerä teko oli enemmän vastuussa tästä räjähdyksestä kuin mikään muu, se oli mielivaltainen ja vaarallinen päätös, jonka mukaan Tiranin salmi suljettaisiin. Kaikkien kansojen on säilytettävä oikeus vapaaseen merenkulkuun."

Eskaloituminen

Nasser oli tietoinen painostuksesta, jota hän harjoitti Israelin pakottamiseksi, ja haastoi Israelin taisteluun lähes päivittäin. Päivänä saarron asettamisen jälkeen hän sanoi uhmakkaasti: "Juutalaiset uhkaavat käydä sotaa. Minä vastaan: Tervetuloa! Olemme valmiita sotaan."

Nasser haastoi Israelin taisteluun lähes päivittäin. "Perustavoitteemme tulee olemaan Israelin tuhoaminen. Arabikansa haluaa taistella", hän sanoi 27. toukokuuta. Seuraavana päivänä hän lisäsi: "Emme hyväksy mitään... rinnakkaiseloa Israelin kanssa... Tänään ei ole kyse rauhan solmimisesta arabivaltioiden ja Israelin välille....Sota Israelia vastaan on jatkunut vuodesta 1948."

Jordanian kuningas Hussein allekirjoitti puolustussopimuksen Egyptin kanssa 30. toukokuuta. Nasser ilmoitti sen jälkeen:

"Egyptin, Jordanian, Syyrian ja Libanonin armeijat ovat valmiina Israelin rajoilla... kohtaamaan haasteen, kun taas takanamme seisovat Irakin, Algerian, Kuwaitin, Sudanin ja koko arabikansan armeijat. Tämä teko hämmästyttää maailmaa. Tänään he tietävät, että arabit ovat valmistautuneet taisteluun, kriittinen hetki on koittanut. Olemme saavuttaneet vaiheen, jossa on ryhdyttävä vakaviin toimiin, ei julistuksiin."

Irakin presidentti Abdur Rahman Aref liittyi sanasotaan: "Israelin olemassaolo on virhe, joka on korjattava. Tämä on tilaisuutemme pyyhkiä pois häpeä, joka on ollut kanssamme vuodesta 1948 lähtien. Tavoitteenamme on selkeä - pyyhkiä Israel pois kartalta." Irak liittyi 4. kesäkuuta sotilasliittoon Egyptin, Jordanian ja Syyrian kanssa.

Arabien retoriikkaan yhdistyi arabijoukkojen mobilisointi. Noin 465 000 sotilasta, yli 2 800 panssarivaunua ja 800 lentokonetta piirittivät Israelin.

Tähän mennessä Israelin joukot olivat olleet valmiustilassa kolme viikkoa. Maa ei voinut pysyä täydessä liikekannallepanossa loputtomiin, eikä se voinut sallia, että sen meriväylä Akabanlahden kautta estettäisiin. Israelin pääministeri Levi Eshkol oli siirtänyt kaikki puolustus- ja sotilaalliset päätökset IDF:n esikuntapäällikölle kenraaliluutnantti Yitzhak Rabinille, joka varoitti: "Uskon, että saatamme joutua tilanteeseen, jossa Israelin olemassaolo on suuressa vaarassa." Kesäkuun 2. päivänä 1967 Rabin sanoi puolustusministerikomitealle: "Tämä foorumi ja minä itse - ja olen varma, että tämä pätee armeijan upseerien enemmistöön - emme halua sotaa sen itsensä vuoksi. Uskon, että saatamme joutua sotilaalliseen tilanteeseen, jossa olemme menettäneet monia etujamme, saavuttaen aseman, jota en halua ilmaista liian jyrkästi, jossa olemassaolomme on vakavassa vaarassa. Sodasta tulee vaikea ja siihen liittyy paljon uhreja." Rabin varoitti, että Israelilla ei ole varaa odottaa hetkeäkään. "Tunnen hyvin vahvasti, että diplomaattis-sotilaallinen kuristusote kaulamme ympärillä kiristyy, enkä näe kenenkään muun murtavan sitä", Rabin totesi. "Aika ei ole puolellamme. Ja viikon tai kahden tai kolmen tai neljän viikon kuluttua tilanne on pahempi."

Yksi mies, joka vastusti sotaan lähtemistä, oli David Ben-Gurion. Suezin sodan katkeran kokemuksen jälkeen, kun hän määräsi hyökkäyksen Egyptiin ilman Yhdysvaltojen tukea ja presidentti Eisenhower sittemmin pakotti Israelin vetäytymään sodassa voittamaltaan alueelta, Ben-Gurion uskoi Israelin tarvitsevan länsivaltojen tukea. Hän pelkäsi myös, että Israelin asetoimitukset vaarantuisivat ja Israelin tappiot olisivat valtavat. Jotkut israelilaiset vaativat Ben-Gurionia korvaamaan Eshkolin, mutta hänen sodanvastaiset näkemyksensä aiheuttivat sen, että hän menetti poliittisen kannatuksensa. Sen sijaan sotaa kannattavat hallitusryhmät, jotka pitivät Eshkolia liian heikkona johtamaan maata, painostivat häntä menestyksekkäästi nimittämään Moshe Dayanin puolustusministeriksi.

Israel päätti ennakoida odotetun arabihyökkäyksen. Onnistuakseen tässä Israel tarvitsi yllätysmomentin. Jos se olisi odottanut arabien hyökkäystä, Israel olisi joutunut mahdollisesti katastrofaaliseen epäedulliseen asemaan. Kesäkuun 5. päivänä pääministeri Eshkol antoi käskyn hyökätä Egyptiin.

Yhdysvaltojen kanta

Yhdysvallat yritti estää sodan neuvotteluteitse, mutta se ei onnistunut taivuttelemaan Nasseria tai muita arabivaltioita lopettamaan sotaisia lausuntojaan ja toimiaan. Eshkol lähetti Mossadin johtajan Meir Amitin Washingtoniin kartoittamaan sotaa kannattavia mielipiteitä. Amit sai tietää, että laivasaattue-idea oli epäonnistunut ja että Yhdysvallat ei vastustaisi Israelin hyökkäystä. Johnson varoitti silti juuri ennen sotaa: "Israel ei ole yksin, ellei se päätä mennä yksin". Sitten, kun sota alkoi, ulkoministeriö ilmoitti: "Kantamme on neutraali ajatuksin, sanoin ja teoin."

Lisäksi samaan aikaan, kun arabit syyttivät valheellisesti Yhdysvaltoja ilmatarvikkeiden kuljettamisesta Israeliin, Johnson asetti alueelle asevientikiellon (myös Ranska, Israelin toinen tärkein asetoimittaja, asetti asevientikiellon sen jälkeen, kun Israel oli jättänyt huomiotta De Gaullen vetoomuksen olla ryhtymättä sotaan).

Neuvostoliitto sen sijaan toimitti valtavia määriä aseita arabeille. Samaan aikaan Kuwaitin, Algerian, Saudi-Arabian ja Irakin armeijat toimittivat joukkoja ja aseita Egyptin, Syyrian ja Jordanian rintamille.

Israel aloittaa ennalta ehkäisevän iskun

Israelin puolustusvoimien pääesikunnan viimeisessä kokouksessa ennen sotaa 19. toukokuuta 1967 sotilastiedustelun johtaja kenraalimajuri Aharon Yariv sanoi, että egyptiläiset olivat muuttaneet radikaalisti käyttäytymistään edeltävien päivien aikana. "Heidän liikkeensä osoittavat halukkuutta siirtyä kohti tai jopa aloittaa yhteenotto kanssamme", hän sanoi. Yariv arveli egyptiläisten pelkäävän, että Israel on lähellä ydinaseen rakentamista. Hän sanoi myös, että Neuvostoliitto on saattanut saada heidät vakuuttuneiksi "laajemmasta salaliitosta Egyptin vahingoittamiseksi". Rabin käsitteli myös kysymystä länsimaiden avusta arabien uhkiin vastaamiseksi. "Meidän on aika lakata uskottelemasta itsellemme, että joku tulee avuksemme", Rabin sanoi. "Tämä on vakavin tilanne sitten itsenäisyyssodan", hän sanoi ja käski esikuntaansa "valmistautumaan sotaan".

Kuningas Hassan II:n vuonna 1965 tekemien tallenteiden ja muiden lähteiden ansiosta "tiesimme, kuinka valmistautumattomia he olivat sotaan", Gazit muisteli. "Päädyimme siihen johtopäätökseen, että Egyptin panssarijoukot olivat surkeassa kunnossa eivätkä olleet valmistautuneet taisteluun." Näissä tallenteissa olevat tiedot antoivat Israelin armeijan johtajille varmuuden siitä, että "voittaisimme sodan Egyptiä vastaan. Ennustukset tuhosta ja tunne välittömästä tappiosta olivat vallalla Israelin enemmistön ja puolustuslaitoksen ulkopuolisten virkamiesten keskuudessa, mutta me luotimme vahvuuteemme."

Tästä sotilasjohtajien luottamuksesta huolimatta hallitus valmisteli kymmenille tuhansille uhreille väliaikaisia joukkohautoja Tel Avivin puistoihin, mitä sotilassensuuri esti toimittajia julkaisemasta.

Kesäkuun 4. päivänä 1967 Israelin kabinetti kokoontui ja äänesti yksimielisesti antaakseen puolustusministeriölle luvan päättää, milloin ja miten Egyptin hyökkäykseen vastataan. Ulkoministeri Abba Eban kirjoitti muistelmissaan:

"Kun olimme äänestäneet, tiesimme, että olimme ilmaisseet kansamme tahdon, sillä toukokuun puolivälin hälytysten ja pelkojen keskellä kansakuntamme synnytti itsessään uusia impulsseja. Kaikki ne olosuhteet, jotka erottavat meidät toisistamme ja antavat yhteiskunnallemme petollisen hajanaisuuden ilmapiirin, kaikki syvään juurtunut juutalainen vastahakoisuus auktoriteetteja kohtaan näytti nyt muuttuneen uudeksi voimaksi, jota harva meistä oli tuntenut aiemmin. Pelkoa oli tietysti ollut jonkin verran, kuten oli luonnollista kansalle, joka oli kestänyt sietämättömiä asioita. Monet maailmassa pelkäsivät, että suuri verilöyly oli pyyhkäisemässä päällemme. Ja monissa paikoissa Israelissa puhuttiin Auschwitzista ja Maidenekista (keskitysleirejä). Ulkopuolisten ystävien ilmaisemat huolet kertoivat meille, että pelkomme ei ollut turha. Toukokuun viimeisten päivien hämärtyessä muistojen hämärään ihmisiä valtasi kuitenkin yhteishenki ja päättäväisyys. Sotilasikäiset miehet jättivät hiljaa työnsä tehtaissa, toimistoissa ja maatiloilla, ottivat käteensä reserviläispaperit ja katosivat kohti etelää."

Eban totesi myös, että "tuhannet teistä miehistä tungeksivat Israelin konsulaattien ja Jewish Agencyn laitosten toimistoissa kaikkialla maailmassa ja pyysivät saada tulla lähetetyksi Israeliin välittömään asepalvelukseen".

Kesäkuun 5. päivänä 1967 Israel oli eristyksissä, mutta sen sotilaskomentajat olivat suunnitelleet loistavan sotastrategian. Koko Israelin ilmavoimat, lukuun ottamatta vain 12:ta hävittäjää, jotka oli määrätty puolustamaan Israelin ilmatilaa, lähtivät kello 7.14 aamulla operaatio Mokediin (alias operaatio Focus) tarkoituksenaan pommittaa egyptiläisiä lentokenttiä egyptiläisten lentäjien syödessä aamiaista. Hyökkäystä edeltävänä päivänä Rabin vieraili useilla lentotukikohdilla ja kertoi lentäjille:

"Muistakaa: Tehtävänne on elämä tai kuolema. Jos onnistutte - voitamme sodan; jos epäonnistutte - Jumala meitä auttakoon."

Kello 11.05 mennessä 180 egyptiläistä hävittäjää oli tuhottu. Puolustusministeri Moshe Dayan ei aikonut hyökätä Syyriaan ennen kuin syyrialaiset hyökkäsivät Tiberiakseen ja Megiddoon. Israelilaiset hävittäjät hyökkäsivät tämän jälkeen Syyrian ja Jordanian ilmavoimia sekä yhtä lentokenttää vastaan Irakissa. Ensimmäisen päivän loppuun mennessä suurin osa Egyptin ja puolet Syyrian ilmavoimista oli tuhottu maassa. Kaikkiaan Israel väitti tuhonneensa 302 egyptiläistä, 20 jordanialaista ja 52 syyrialaista lentokonetta.

Avausiskun onnistumisesta huolimatta Dayan ei halunnut kumota Kairosta, Damaskoksesta ja Ammanista tulleita raportteja, joiden mukaan arabikoneet olivat pommittaneet Tel Avivia, Haifaa ja Jerusalemia ja aiheuttaneet valtavia uhreja, koska "hän halusi maailman pitävän Israelia uhrina niin kauan kuin mahdollista".

Taistelu siirtyi sitten maastoon, ja joitakin historian suurimpia panssaritaisteluja käytiin egyptiläisten ja israelilaisten panssarivaunujen välillä Siinain autiomaan räjähdysherkissä olosuhteissa. Kesäkuun 9. päivänä kello 5.45 aamulla eteläisen komentokeskuksen päällikkö, kenraalimajuri Yeshayahu Gavish, ilmoitti esikuntapäällikölle: "IDF-joukot ovat Suezin kanavan ja Punaisen meren rannoilla. Siinain niemimaa on käsissämme. Onnittelut teille ja IDF:lle."

Samaan aikaan Bagdadissa kokoontuneet arabimaiden öljyntuottajamaat päättivät yksimielisesti pysäyttää öljynkuljetukset kaikkiin maihin, jotka osallistuvat hyökkäykseen mitä tahansa arabivaltiota vastaan.

Yhtenäisyyden hallitus

Osoittaakseen kansallisen yksimielisyyden sotaan lähtemistä koskevan päätöksen takana pääministeri Levi Eshkol päätti sodan alkamisyönä kutsua oppositiojohtaja Menachem Beginin hallitukseen. Israelin politiikassa tämä oli poikkeuksellinen siirto, sillä Begin ei ollut vain oppositiojohtaja, vaan myös henkilö, jota hänen kilpailijansa pitivät pitkään vaarallisena. Työväenpuolueen johtaja David Ben-Gurion oli vain 19 vuotta aiemmin pelännyt niin paljon sitä mahdollisuutta, että Beginin Irgun olisi uhka vastaperustetulle Israelin valtiolle, että hän määräsi joukkonsa pommittamaan Altalena-asealusta.

Jerusalemia vastaan hyökätään

Aluksi Israel ei suunnitellut Länsirannan valtaamista. "Länsirannan valtaaminen asetettiin ehdoksi etelän tilanteelle", Dayan sanoi illalla 5. kesäkuuta. "Mahdollisuutta Länsirannan valtaamiseen pidetään joka tapauksessa parempana kuin Skopusvuorelle johtavan käytävän murtamista."

Pääministeri Levi Eshkol lähetti 5. kesäkuuta kuningas Husseinille viestin, jossa sanottiin, että Israel ei hyökkää Jordaniaan, ellei tämä aloittaisi vihollisuuksia. Kun Jordanian tutka havaitsi Egyptistä Israeliin lentävien lentokoneiden joukon ja egyptiläiset vakuuttivat Husseinin siitä, että koneet olivat heidän, hän määräsi Talpiotin lähellä sijaitsevan YK:n päämajan valtauksen ja Länsi-Jerusalemin pommituksen. Tarkka-ampujat ampuivat King David -hotellia, ja jordanialaiset kranaatinheittimet olivat osuneet Knessetiin. Kävi ilmi, että lentokoneet olivat Israelin lentokoneita, jotka olivat palaamassa tuhoamasta Egyptin ilmavoimia maassa.

Eversti Motta Gurin komentama laskuvarjojoukkojen prikaati 55 lähetettiin Jerusalemiin, ja sille annettiin mahdoton tehtävä valmistella hyökkäys kaupunkiin vain 12 tunnissa. Jordaniassa oli kaksi pataljoonaa kokeneita, hyvin koulutettuja taistelijoita hyökkäämässä kaupunkiin. Alkuperäisenä tehtävänä oli pysäyttää Jordanian pommitus juutalaiskaupunginosiin ja pelastaa piiritetty israelilaisyksikkö, joka oli sijoitettu Scopusvuorelle, joka oli ainoa israelilainen erillisalue Itä-Jerusalemissa. Sotilaat määrättiin pysymään poissa vanhasta kaupungista ja sen pyhistä paikoista.

Kun laskuvarjojoukot saapuivat, tulipalot riehuivat ja kadut olivat täynnä lasia. He pystyivät haistamaan räjähtävät kranaatit. Kun he nousivat bussista, ihmisiä alkoi yhtäkkiä ilmestyä joka suunnasta ruokaa kantaen. "Ihmisiä tuli kaikkialta", Avital Geva muisteli In Our Hands -dokumenttielokuvassa. "He eivät välittäneet pommituksista. Naiset toivat ruokaa, makeisia, kahvia, kaikkea. Sitä ei voi kuvailla. Se oli spontaania rakkautta."

Kesäkuun 6. päivänä kello 2 aamulla yksi prikaati 55:n kolmesta pataljoonasta hyökkäsi ammuntakukkulana tunnettuun Jordanian asemaan ja kävi yhden sodan verisimmistä taisteluista. Laskuvarjojoukot räjäyttivät tiensä miinakenttien läpi ja raivasivat tiensä läpi kerroksittaisten piikkilanka-aitojen, mutta hinta oli kova. Pelkästään alkurynnäkössä seitsemän sotilasta kuoli ja yli tusina haavoittui. Israelilaisia ei ollut koulutettu juoksuhautasotaan, ja heidän oli improvisoitava. Kaksi sotilasta hyppäsi panssarivaunuihin ja käski ne kukkulalle ampumaan jokaista havaitsemaansa jordanialaissotilasta. Vuosia myöhemmin eräs jordanialainen sotilas myönsi, että panssarivaunut olivat saaneet heidät vakuuttuneiksi siitä, että taistelu oli menetetty, ja he vetäytyivät kukkulalta. Jordanialaisen komentobunkkerin valtaaminen oli kestänyt kolme tuntia. Ammuntakukkulalla taistelleista 260 sotilaasta vain yksitoista selviytyi haavoittumatta tai kuolematta - 36 kuoli. Jordanialaiset menettivät 71 miestä. Taistelun jälkeen israelilaiset hautasivat 17 jordanialaista sotilasta joukkohautaan, jossa oli englanninkielinen hautakirjoitus: "Here lay 17 brave Jordanian soldiers, IDF, 1967" (Tänne haudattiin 17 rohkeaa jordanialaista sotilasta, IDF, 1967).

Toinen pataljoona, 66. pataljoona, määrättiin asettumaan Rockefeller-museon kohdalle vastapäätä vanhan kaupungin arabikorttelia valmistautumaan tunkeutumiseen kaupungin läpi, jos käsky annetaan. Sotilaat eivät kuitenkaan tunteneet kaupunkia, ja he kääntyivät väärään suuntaan, joka johti kapealle kujalle, jossa he kohtasivat jordanialaisten joukkojen tulituksen. Israelilaiset pääsivät läpi museoon, mutta vain 30 laskuvarjojääkäriä, eli puolet alkuperäisestä joukosta, selviytyi vahingoittumattomana paikasta, jota myöhemmin kutsuttiin "kuoleman kujaksi".

Sillä välin kolmas ryhmä 71. pataljoonan laskuvarjojääkäreitä onnistui saavuttamaan tavoitteensa, joka oli asemien varmistaminen Scopus-vuorella.

Samalla kun Eshkol kielsi armeijaa menemästä vanhaankaupunkiin, hän sanoi: "Jos yhteys Scopusvuorelle saadaan tänä aamuna valmiiksi, Länsiranta pitäisi vallata vuorenhuippujen harjanteisiin asti ja samalla mahdollistaa siviilien pakoreitit." Palestiinalaiset käyttivät näitä reittejä hyväkseen paetakseen itään.

Ammuntakukkulan taistelun jälkeisenä yönä Dayan ja Jordanian hyökkäyksen torjunnasta vastannut komentaja Uzi Narkiss tapasivat Scopusvuorella ja keskustelivat siitä, miten he voisivat vallata vanhan kaupungin. Narkiss selvitti, mihin hänen joukkonsa olivat sijoitettuina ja mistä eri porteista ne voisivat päästä kaupunkiin. Dayan kysyi: "Miksi ette mene Leijonaportin kautta?". Narkiss ei ollut harkinnut tätä vaihtoehtoa ja sanoi Dayanille: "Tiedätkö mitä, Moshe, kuningas Daavidin ajoista lähtien Jerusalemia ei ole koskaan valloitettu idästä käsin". Dayan vastasi: "Sitten tämä on toinen ja viimeinen kerta."

Nasser ja Hussein toivoivat vielä pelastavansa kasvonsa ja jäljellä olevat joukkonsa. Puhelinkeskustelun aikana he päättivät kertoa maailmalle, että he olivat häviämässä, koska britit ja amerikkalaiset auttoivat israelilaisia. Israelilaiset olivat kuitenkin nauhoittaneet puhelun ja jakaneet sen maailmalle, mikä vahvisti länsimaisten virkamiesten kiistämiset. Presidentti Johnson kutsui episodia "suureksi valheeksi".

Israelilaiset tarjosivat Husseinille ulospääsyä tilanteesta. Eshkol sanoi, että Israelin joukot olivat valmiita valtaamaan vanhan kaupungin, mutta eivät tekisi sitä, jos kuningas suostuisi välittömään ja ehdottomaan tulitaukoon, karkottaisi egyptiläiset kenraalit Jordaniasta ja aloittaisi rauhanprosessin Israelin kanssa. Hussein vastasi lähettämällä joukkoja takaisin Jerusalemiin toivoen voivansa pitää hallussaan mahdollisimman paljon aluetta ennen tulitauon julistamista.

Dayan tajusi, että hänen oli tehtävä päätös. Kesäkuun 7. päivänä kello 6.15 Dayan määräsi vanhan kaupungin saartamisen ja antoi armeijalle käskyn mennä sisään varoittaen, ettei se saisi vahingoittaa mitään pyhiä paikkoja. Onneksi suurin osa jordanialaisista joukoista oli edellisenä iltana vetäytynyt, joten kun laskuvarjojääkärit rynnäköivät portista Via Dolorosalle, he eivät kohdanneet vastarintaa. Gur johti hyökkäystä temppelivuorelle ja ilmoitti radiolla päämajaan kello 10.08: "Temppelivuori on käsissämme ja joukkomme ovat [läntisen] muurin luona." Prikaatin viestintäpäällikkö Ezra Orni ripusti Israelin lipun Kalliopatsaan päälle. Dayan tarkkaili tilannetta Scopusvuorelta ja sanoi vihaisesti radiolla Gurille: "Haluatteko sytyttää Lähi-idän tuleen?". Lippu poistettiin. Pian sen jälkeen Dayan saapui Rabinin kanssa juhlistamaan virallisesti juutalaisten paluuta historialliseen pääkaupunkiinsa ja pyhimpään paikkaansa. IDF:n kappalainen, rabbi Shlomo Goren, puhalsi Länsimuurilla shofariin juhlistaakseen tapahtumaa, joka lähetettiin suorana lähetyksenä Voice of Israel -radiossa.

Jerusalemin jälleenyhdistämisen iloa lievitti monien sotilaiden menetys. Yhteensä 430 laskuvarjojääkäriä haavoittui ja 97 kuoli.

Husseinin päätös muutti sodan ja historian kulun. Jerusalemin pommituksen jälkeen Israel teki vastahyökkäyksen ja valtasi Jordanian Länsirannan 48 tunnin kuluessa. Kenraalimajuri Rephael Vardin mukaan palestiinalaiset uskoivat, että Jordanian ja muiden arabien joukot aikoivat nopeasti miehittää Israelin. "Heidän yllätyksensä oli niin suuri, että Nablusiin saapuneet israelilaiset joukot otettiin vastaan kukkien ja lippujen kera, koska he uskoivat, että kyseessä olivat irakilaiset joukot, jotka olivat tulleet tukemaan jordanialaisia."

Toinen Exodus

Jordanian aloitettua hyökkäyksensä 5. kesäkuuta noin 325 000 Länsirannalla asuvaa palestiinalaista pakeni muualle Jordaniaan pääasiassa välttääkseen joutumasta sodan ristituleen.

Palestiinalaispakolainen, joka toimi UNRWA:n Jerikon leirillä hallintovirkamiehenä, kertoi, että arabipoliitikot olivat levittäneet huhuja leirillä. "He sanoivat, että kaikki nuoret tapettaisiin. Ihmiset kuulivat radiosta, että tämä ei ole loppu, vaan vasta alku, joten he ajattelevat, että ehkä tästä tulee pitkä sota, ja he haluavat olla Jordaniassa."

Jotkut lähteneet palestiinalaiset halusivat mieluummin elää arabivaltiossa kuin Israelin sotilashallinnon alaisuudessa. PLO:n eri ryhmittymien jäsenet pakenivat välttääkseen israelilaisten vangitsemisen. YK:n pääsihteerin tilannetta tutkimaan nimittämä Nils-Göran Gussing totesi, että monet arabit pelkäsivät myös, etteivät he enää saisi rahaa ulkomailla työskenteleviltä perheenjäseniltään.

Rabin antoi seuraavan määräyksen: "Estäkää ihmisiä lähtemästä Jordaniaan, mutta ei väkisin. Yritämme olla lisäämättä Jerusalemin väkilukua. Vain 200 perhettä, jotka asuivat synagogissa ja häpäisivät niitä, karkotettiin. Löysimme heille vaihtoehtoisen asunnon. Karkotuksia ei ole tapahtunut. En tiedä, mitkä ovat diplomaattiset ratkaisut. Se ei ole armeijan vastuulla."

Israelin joukot määräsivät kourallisen palestiinalaisia muuttamaan "strategisista ja turvallisuussyistä". Joissakin tapauksissa he saivat palata muutaman päivän kuluttua, kun taas toisissa tapauksissa Israel tarjoutui auttamaan heitä asumaan muualle. Lopputuloksena oli, että oli luotu uusi pakolaisväestö ja vanha pakolaisongelma paheni.

Upea voitto

Kun suurin osa IDF:n yksiköistä taisteli egyptiläisiä ja jordanialaisia vastaan, pieni, sankarillinen joukko sotilaita jäi puolustamaan pohjoisrajaa syyrialaisia vastaan. Vasta kun jordanialaiset ja egyptiläiset oli nujerrettu, vahvistuksia voitiin lähettää Golanin kukkuloille, jonne strategista korkeutta hallitsevat syyrialaiset tykkimiehet tekivät Israelin joukkojen tunkeutumisen erittäin vaikeaksi ja kalliiksi. Lopulta 9. kesäkuuta, kahden päivän raskaiden ilmapommitusten jälkeen, Israelin joukot onnistuivat murtautumaan Syyrian linjojen läpi.

Vain kuuden päivän taistelujen jälkeen Israelin joukot pystyivät marssimaan Kairoon, Damaskokseen ja Ammaniin. Siihen mennessä päätavoitteet Siinain ja Golanin kukkuloiden valtaamisesta oli saavutettu, eikä Israelin poliittisilla johtajilla ollut halua taistella arabipääkaupungeissa. Lisäksi Neuvostoliitto oli yhä enemmän huolestunut Israelin etenemisestä ja uhkasi puuttua asiaan. Tässä vaiheessa Yhdysvaltain ulkoministeri Dean Rusk kehotti israelilaisia "mahdollisimman painokkaasti" hyväksymään tulitauon. Israel teki niin 10. kesäkuuta.

Voitto tuli hyvin kalliiksi. Golanin kukkuloille hyökätessään Israel kärsi 115 kuolonuhria - suunnilleen saman verran kuin amerikkalaisia kuoli Aavikkomyrskyn aikana. Kaiken kaikkiaan Israel menetti kaksi kertaa enemmän miehiä - 777 kuollutta ja 2 586 haavoittunutta - suhteessa kokonaisväestöönsä kuin Yhdysvallat menetti kahdeksan vuoden taisteluissa Vietnamissa. Lisäksi Israelin ilmavoimat menettivät uskomattoman menestyksekkäästä ilmakampanjasta huolimatta 46 hävittäjää 200:sta. Arabien puolella kuolleita oli 15 000 egyptiläistä, 2 500 syyrialaista ja 800 jordanialaista.

Sodan päättyessä Israel oli valloittanut tarpeeksi alueita, jotta sen hallitseman alueen koko oli yli kolminkertaistunut, 8 000 neliökilometristä 26 000 neliökilometriin. Voiton ansiosta Israel pystyi yhdistämään Jerusalemin. Israelin joukot olivat valloittaneet myös Siinain, Golanin kukkulat, Gazan kaistaleen ja Länsirannan.

Kuuden päivän sota 1967

5.-10. kesäkuuta 1967