Palestiinan brittiläinen mandaatti

Palestiinan brittiläinen mandaatti oli Kansainliiton Yhdistyneen kuningaskunnan hallintaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen myöntämä mandaattialue Lähi-idässä vuosina 1920–1948. Sen alueella ovat nykyään Israel, Länsiranta ja Gazan kaistale sekä Jordania. Alue siirtyi brittien hallintaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen Osmanien valtakunnan hajottua. 

Herbert Samuel nimitettiin Palestiinaan ylikomissaariksi vuonna 1920, ennen kuin Kansainliiton neuvosto hyväksyi Ison-Britannian mandaatin Palestiinalle. Britanniaa edustava sotilashallitus vetäytyi Kairoon valmistautuakseen odotettuun Britannian mandaattiin, jonka Kansainliitto lopulta myönsi kaksi vuotta myöhemmin. Hän toimi ylikomissaarina vuoteen 1925 asti.

Palestiina on ollut osa Egyptiä, Kanaania, Israelia, Assyriaa, Babyloniaa, Persiaa, antiikin Kreikkaa ja Rooman valtakuntaa. Ottomaanien imperiumi hallitsi aluetta 1517–1917.

Vanhalla ajalla maassa asui juutalaisia, mutta vuosien 66-70 ja 132-135 kapinoiden jälkeen roomalaiset karkottivat valtaosan heistä. 600-luvulla maan valtasivat arabit. 1800-luvun lopulla syntyi sionistinen liike, joka pyrki perustamaan juutalaisille uudestaan oman kansallisen kotimaan Palestiinaan. Vuonna 1917 annettu Balfourin julistus tuki aikeita perustaa alueelle juutalaisten kansallinen koti.

Jordanjoen itäpuolisesta mandaatista muodostettiin 1922 erillinen hallintoalue Transjordania. Jordanin länsipuolinen mandaatti säilyi Britannian hallinnassa vuoteen 1948.

Ristiriidat maahan muuttaneiden juutalaisten ja siellä asuvien arabien välillä johtivat useita kertoja väkivaltaisiin levottomuuksiin. 

Brittiläisten valitsema suurmufti Haj Amin al-Hussein toimi Palestiinan arabien uskonnollisena ja poliittisena johtajana vuosina 1921–1936 Britannian hallinnoidessa Palestiinan aluetta. Hän oli kiihkeä anti-semitisti ja arabinationalisti. Valtakautensa aikana hän masinoi Palestiinan alueella verisiä mellakoita juutalaisia vastaan vuosina 1929 ja 1936. 

Vuonna 1929 kiista Jerusalemin Temppelivuoren hallinnasta johti laajoihin levottomuuksiin. Vuonna 1936 arabit nousivat kapinaan brittivaltaa vastaan. 

Vuonna 1920 Palestiinan juutalaisyhteisö perusti Haganah-järjestön puolustautuakseen arabien hyökkäyksiä vastaan.

Toinen maailmansota ja sen jälkeinen aika

Antisemitismin  kasvaessa Euroopassa juutalaisten muutto Palestiinaan lisääntyi, mitä arabit vastustivat. Britit alkoivat asettaa rajoituksia maahan tuleville juutalaisille uudisasukkaille. 

Brittien asettama Peel-komissio oli vuonna 1937 suositellut Palestiinan mandaattialueen jakamista juutalais- ja arabivaltioiksi. Eri osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytyminen oli vaikeaa, ja lopulta britit vetäytyivät Palestiinasta vuonna 1948.

YK:n jakosuunnitelma

Yhdistyneet kansakunnat perusti asiaa ratkaisemaan komitean, joka suositteli kahden itsenäisen valtion perustamista 31. elokuuta 1947 julkistamassaan raportissa. 

29. marraskuuta YK:n yleiskokous hyväksyi suunnitelman (YK:n Yleiskokouksen päätöslauselma 181 )äänin 33–13. Lähes kaikki arabijohtajat hylkäsivät jakosuunnitelman, mutta Palestiinan juutalaistoimisto, juutalaisten brittihallinnon tunnustama virallinen edustaja, hyväksyi sen. Irgunin johtaja Menachem Begin vastusti jakoa. 

Palestiinalaisten "eksodus"

Yli 700 000 Palestiinan arabia pakeni kodeistaan vuosina 1947–1949 Palestiinan sodan eli Israelin itsenäistymissodan yhteydessä. Vain kymmenisen prosenttia israelilaisten valtaaman alueen arabiasukkaista jäi paikoilleen. 

Marraskuussa 1947 YK:n yleiskokous päätti äänin 33–13 jakaa Palestiinan brittiläisen mandaattialueen juutalaisten ja arabien kesken. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot eivät hyväksyneet tulosta vedoten muun muassa brittien antamiin lupauksiin täydellisestä itsenäisyydestä. 

Sisällissota Palestiinan arabiväestön ja nopeasti kasvaneen juutalaisväestön välillä alkoi YK:n jakoehdotuksen jälkeen vuoden 1947 lopulla. 

Israelin julistauduttua itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 sota muuttui Israelin ja sinne hyökänneiden arabimaiden (Transjordania, Egypti, Syyria, Libanon, Irak) väliseksi sodaksi, joka jatkui aina kevään 1949 aseleposopimuksiin saakka. 

Israel selvisi voittajana sekä sisällissodasta että sitä seuranneesta valtioiden välisestä sodasta.

Ennen sotaa arabeille tarjottiin mahdollisuus jäädä asumaan Israeliin. Suurin osa kuitenkin poistui ja uskoi palaavansa maahan voittajana. 

Sodan jälkeen YK:n pakolaisjärjestö Palestiinan pakolaisille (UNRWA) määrittelemien palestiinalaisten pakolaisten ei sallittu palata entisille asuinsijoilleen. Tähän oli pitkälti syynä se, että ympäröivät arabimaat eivät ole halunneet antaa heille kansalaisoikeuksia omissa maissaan, vaikka olivatkin kehottaneet voitontunnossaan näitä poistumaan Israelin alueelta.

Israeliin jääneet arabit ovat nykyisin Israelin kansalaisia.

Arabien diaspora arabimaailman ulkopuolella