San Remo 1920
San Remon konferenssi oli ensimmäisen maailmansodan jälkeinen liittoutuneiden korkeimman neuvoston kokous Pariisin rauhankonferenssin luonnollisena jatkumona, joka pidettiin Villa Devachanissa San Remossa Italiassa 19.-26. Huhtikuuta 1920.
San Remon päätöslauselma 25. huhtikuu 1920 määritteli luokan "A" (= entinen ottomaanien alue) Kansainliiton (voittajavaltioiden muodostama) mandaatit kolmen Lähi-idässä vielä määrittelemättömän ottomaanialueen hallinnolle:
- "Palestiina", "Syyria" ja "Mesopotamia".
Kolmen alueen rajat "määriteltäisiin [myöhemmin] liittoutuneiden suurvaltojen toimesta", jättäen Zorin ja Transjordanin kaltaisten syrjäisten alueiden asema epäselväksi.
Konferenssiin osallistui neljä ensimmäisen maailmansodan liittoutuneiden suurvaltaa, joita edustivat Ison-Britannian (David Lloyd George), Ranskan (Alexandre Millerand), Italian (Francesco Nitti) ja Japanin suurlähettiläs Keishirō Matsui.
Kansainliiton mandaatti
Kansainliiton mandaatti oli tiettyjen alueiden oikeudellinen asema, jossa siirrettiin jonkin maan hallinta toisen maan hallintaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen, tai oikeudelliset asiakirjat, jotka sisälsivät kansainvälisesti sovitut ehdot alueen hallinnoimiseksi Kansainliiton puolesta. Nämä olivat luonteeltaan sekä sopimus että valtiosääntö, jotka sisälsivät vähemmistöjen oikeuksia koskevia lausekkeita, jotka sääsivät kansainvälisen tuomioistuimen vetoomusoikeuksista ja tuomioista.
Mandaattijärjestelmä perustettiin Kansainliiton liiton 22 artiklan nojalla, joka tuli voimaan 28. kesäkuuta 1919. Kansainliiton hajotessa toisen maailmansodan jälkeen Jaltan konferenssissa määrättiin, että voimassa olevat mandaatit asetetaan Yhdistyneiden Kansakuntien alaisuuteen tulevaisuuden keskustelujen ja muodollisten sopimusten mukaisesti.
Kaksi hallitsevaa periaatetta muodosti mandaattijärjestelmän ytimen, ne olivat alueen jättäminen liittämättä sitä hallinnoivaan maahan ja että sen hallinto "sivilisaation pyhänä luottamuksena" (“sacred trust of civilisation” = mandaattijärjestelmä on lain ainoa oikeudellinen ilmaisu) tuli tapahtua alueen kehittämiseksi alkuperäisten väestöjen edun mukaisesti.
Aikaisemmin käsiteltyjä asiakysymyksiä
Turkin kanssa tehty rauhansopimus, Kansainliiton mandaattien myöntäminen Lähi-idässä, Saksan vuoden 1919 Versailles'n rauhansopimuksen mukaiset velvoitteet ja liittolaisten kanta Neuvostovenäjään.
Saavutetut sopimukset
Vakuuttuneina siitä, että kaikki Lähi-idän osapuolet eivät olleet valmiita täydelliseen itsenäisyyteen, kolmelle alueelle vahvistettiin mandaatit: Syyria, Mesopotamia ja Palestiina. Kussakin tapauksessa yksi liittoutuneista valtioista määrättiin toteuttamaan toimeksianto, kunnes kyseiset alueet pystyivät "toimimaan itsenäisesti".
San Remon konferenssin päätökset vahvistivat Lontoon konferenssin mandaattien jakamisen. San Remon päätöslauselma, joka hyväksyttiin 25. huhtikuuta 1920, sisälsi vuoden 1917 Balfourin julistuksen. Se ja Kansainliiton peruskirjan 22 artikla olivat perusasiakirjat, joiden perusteella Ison-Britannian mandaatti Palestiinalle muodostettiin.
Balfourin julistuksen mukaisesti Ison-Britannian hallitus oli sitoutunut suosimaan kansallisen kodin perustamista juutalaisille Palestiinassa, kuitenkaan rajoittamatta nykyisten ei-juutalaisten yhteisöjen kansalaisoikeuksia ja uskonnollisia oikeuksia Palestiinassa tai juutalaisten oikeuksia ja poliittista asemaa missä tahansa muussakaan maassa.
Kansainliiton peruskirjan 22 artiklan 4 kohdassa luokiteltiin tietyt väestöt "aiemmin Turkin imperiumiin kuuluviksi yhteisöiksi" sellaisiksi, että ne "ovat saavuttaneet kehitysvaiheen, jossa heidän olemassaolonsa itsenäisenä kansakuntana voidaan väliaikaisesti tunnustaa" (League_of_Nations_mandate # Types_of_mandates Luokan A toimeksiannot) ja antoi mandaatin tehtäväksi hoitaa näillä alueilla "hallinnollista neuvontaa ja apua, kunnes ne pystyvät toimimaan itsenäisesti".
Britannia sai Palestiinan ja Irakin mandaatin; Ranska sai Syyrian, myös nykyisen Libanonin, hallintaansa. Vuoden 1918 Clemenceau – Lloyd George -sopimuksen jälkeen Iso-Britannia ja Ranska allekirjoittivat myös San Remo-öljysopimuksen, jonka mukaan Britannia myönsi Ranskalle 25 prosentin osuuden Mosulin öljytuotannosta, ja loput meni Iso-Britanniaan ja Ranska sitoutui toimittamaan öljyn Välimerelle. Turkin kanssa konferenssissa allekirjoitetusta luonnoksesta tuli vuoden 1920 Sèvresin sopimuksen perusta. Saksaa kehotettiin täyttämään Versaillesin sopimuksen mukaiset sotilaalliset ja korvausvelvoitteensa, ja hyväksyttiin päätöslauselma Venäjän kanssa käytävän kaupan palauttamiseksi.
Vaikka Syyria ja Mesopotamia tunnustettiin väliaikaisesti valtioiksi, joille annettaisiin mandaatin apua, Palestiinaa hallinnoisi sen sijaan mandaatin haltija velvoitteenaan panna täytäntöön Balfourin julistus ja Kansainliiton yleissopimuksen 22 artikla.
Myöhemmät tapahtumat
Vaikka Transjordaniaa ei mainittu keskusteluissa, kolme kuukautta myöhemmin, heinäkuussa 1920, Ranskan voitto Syyrian arabikuningaskunnasta aiheutti brittien tarpeen tietää, 'mikä on "Syyria", josta ranskalaiset saivat mandaatin San Remossa?' ja "kuuluiko siihen Transjordania" - se päätti myöhemmin noudattaa politiikkaa, jonka mukaan Transjordania kuului Palestiinan mandaattialueeseen, mutta ei soveltanut erityissäännöksiä, joiden tarkoituksena oli tarjota kansallinen koti juutalaiselle kansalle Jordanian länsipuolella - ja ranskalaiset julistivat Suur-Libanonin ja muut sen Syyrian mandaatin osat Ranskan mandaatin piiriin kuuluviksi 31. elokuuta 1920.
Ranskalle San Remon päätös merkitsi sitä, että suurin osa sen Syyriasta esittämistä vaatimuksista tunnustettiin kansainvälisesti ja Faisal oli nyt Ranskan alainen sotilaallisten ja taloudellisten näkökohtien suhteen. Myös Ison-Britannian kyky rajoittaa Ranskan toimintaa väheni merkittävästi. Ranska esitti ultimaatumin ja puuttui sotilaallisesti Maysalunin taisteluun heinäkuussa 1920 karkottaen arabihallituksen ja karkottaen kuningas Faisalin Damaskoksesta elokuussa 1920.
Iso-Britannia nimitti vuonna 1920 1. varakreivi Samuelin ylikomissaariksi ja perusti mandaattihallituksen Palestiinaan, joka pysyi vallassa vuoteen 1948 asti.
Kansainliiton peruskirjan 22 artikla, joka sisälsi kaikkiin mandaattialueisiin sovellettavat yleiset säännöt, kirjoitettiin kaksi kuukautta ennen Versaillen rauhansopimuksen allekirjoittamista. Tuolloin ei ollut tiedossa, mihin alueisiin kohdat 4, 5 ja 6 liittyivät. Tässä artiklassa perustetun hallinnon piiriin kuuluvat alueet olivat kolme entistä Osmanien valtakunnan osaa ja seitsemän Saksan entistä merentakaista alusmaata, joihin viitataan rauhansopimuksen IV osan I kappaleessa. Näitä 10 aluetta hallinnoitiin alun perin 15 mandaatin nojalla.