Siinain taistelut 1916-17
Siinain taistelut
Siinain taistelut ovat vähemmän tunnettuja kuin muut ensimmäisen maailmansodan taistelut, kuten Gallipoli ja länsirintamalla tapahtuneet, mutta silti se oli ensimmäinen merkittävä askel liittoutuneiden lopullisessa voitossa Lähi-idän ottomaanien turkkilaisista. Taistelujen päätavoitteena oli turvata Suezin kanava Osmanien hyökkäyksen uhalta Siinain niemimaalta. Kanava oli tärkeä kuljetusreitti, jonka avulla liittoutuneiden laivaliikenne pääsi suoraan Intian valtamereltä Välimerelle ja Eurooppaan välttäen kiertämisen Afrikan ympäri ja eteläisen Atlantin valtameren läpi.
Huhtikuusta 1916 tammikuuhun 1917 Egyptin erikoisjoukot, jotka koostuivat yksiköistä kaikkialta Britannian imperiumista, mukaan lukien 1800 hengen vahvat Uuden-Seelannin ratsuväkijoukot ja Brittiläisen Imperiumin kamelidivisioonan uusiseelantilaiset komppaniat, työnsivät ottomaanien armeijan takaisin Palestiinaan sarjan taisteluja jälkeen, joita käytiin ankarissa oloissa Siinain autiomaassa.
Siinain niemimaan armottoman ympäristön aiheuttamat valtavat haasteet osoittautuivat usein yhtä vaikeiksi selviytyä kuin varsinaiset turkkilaisia vastaan käydyt taistelut. Päivän polttava lämpö ja yöllä pakkaslämpötilat, hiekkamyrskyt, kamsamiinit (kuivat, kuumat tuulet autiomaasta) ja ikuinen veden etsiminen hevosille ja joukoille vaativat veronsa miehiltä.
Uuden-Seelannin joukot näyttelivät myös merkittävää roolia sitä seuranneissa Palestiinan taisteluissa.
Yleiskatsaus Siinain taisteluista
Siinain taistelu syntyi muutoksesta brittiläisessä ajattelussa Suezin kanavan puolustamisesta. Alun perin Ison-Britannian joukot olivat rakentaneet kanavan länsirannalle vahvojen pisteiden ja kaivantojen puolustusvyöhykkeen. Ottomaanien helmikuussa 1915 Ismailiassa tekemän hyökkäyksen jälkeen strategiaa laajennettiin itärannalle. Mutta tämä ei juurikaan parantanut brittien yleistä tilannetta.
Kanavan suora suojaaminen vaati suuria joukkoja. Vuoden 1916 alkuun länsirintaman ja muiden aktiivisempien sotanäyttämöjen vaatimukset merkitsivät sitä, että Britannian armeija ei ollut mahdollisuutta irrottaa sotilaita tällaiseen työvoimavaltaiseen, mutta passiiviseen järjestelmään. Lisäksi nämä puolustukset ulottuivat vain muutaman kilometrin päähän Siinain niemimaalle. Vaikka britit voisivat olla kohtuullisen varmoja tulevista taisteluista ottomaanien hyökätessä kanavalle, he eivät voineet estää tällaisten hyökkäysten tapahtumista. Tämän strategian mukaan ottomaanien ei tarvinnut edes tehdä uusia hyökkäyksiä - pelkkä uhka, että he saattavat tehdä niin, pitävät suuret brittiläiset joukot sidottuina.
Vuoden 1916 alussa vasta nimitetty Välimeren erikoisjoukkojen (MEF) komentaja, kenraaliluutnantti Archibald Murray, tunnusti tämän ongelman ja tarjosi Lontoossa oleville esimiehilleen mahdollisen ratkaisun. Murray väitti, että kanavaa voidaan parhaiten puolustaa ryhtymällä hyökkäykseen ja ottamalla haltuun ottomaaniturkkilaisten hallitsema Siinain niemimaa. Paitsi että se poistaisi kanavan tulevaisuuden hyökkäykset, se kääntäisi myös alueen strategisen tilanteen. Siinaita hallitsemalla britit pystyisivät pitämään varsin suuren määrän ottomaanien joukkoja sidottuina puolustamaan Etelä-Palestiinaa.
Murrayn väitteen strategisesta perusteltavuudesta ei ollut epäilystäkään. Mutta Siinain niemimaan ankaraan autiomaahan lähtevän armeijan karut olosuhteet - etenkin veden puute - herättivät käytännön ongelmia. Siellä oli joitain kaivoja ja keitaita hajallaan niemimaalla, mutta yksikään ei ollut riittävän suuri tuottamaan tarvittavaa juomavesimäärää miesten ja eläinten tarpeisiin. Rautateiden ja vesiputkilinjan rakentaminen Ison-Britannian tukikohdasta Kantarasta Egyptistä El Arishiin Siinain ja Palestiinan rajalla olivat Murrayn suunnitelmien ydin. Näiden hankkeiden eteneminen sanelisi etenemisnopeuden, ja armeijan pääpaino olisi näiden suojeleminen ottomaanien hyökkäyksiltä. Kun El Arish olisi valloitettu ja kytketty rautatie- ja putkilinjaan, siitä tulisi tukikohta, josta brittiläiset joukot voisivat estää ottomaanien pääsyn Siinain alueelle ja uhata varuskuntia Etelä-Palestiinassa.
Murrayn suunnitelma sai varovaisen hyväksynnän Ison-Britannian sodanjohdolta, joka valtuutti hänet etenemään Siinaille Katia keitaalle asti, 40 km:n päähän Suezin kanavasta. Helmikuussa 1916 kuninkaallisten insinöörien ja Egyptin työjoukkojen miehet aloittivat rautatie- ja vesijohtotyöt.
Huhtikuussa EEF koki lyhyen takaiskun, kun ottomaanien hyökkäysjoukko yllätti brittiläisen ratsuväkiprikaatin, joka miehitti etuvartioasemat Katian ympäristössä. Mutta tämä hyökkäys ei vaikuttanut rautatie- ja putkilinjan hitaaseen, mutta vakaaseen etenemiseen. Katiasta oppineena EEF piti jalkaväen divisioonansa lähellä etenevää rautatien kärkeä, kun taas sen ratsuväkijoukot levittäytyivät ympäristöön ja ajoivat ottomaanien partioita pois ja varoittivat mahdollisista laajamittaisista hyökkäyksistä. Tämä partiotyö osoittautui arvokkaaksi, kun heinäkuun lopulla löydettiin suuri ottomaanien joukko etenemässä Siinain yli Bir el Abdin lähellä. Tämä johti taistelujen ainoaan merkittävään yhteenottoon Romanissa 3.–4. elokuuta 1916.
Romanin taistelu oli viimeinen suuri ottomaanien joukkojen hyökkäystoiminta taisteluissa. Sen jälkimainingeissa EEF eteni eteenpäin Siinain yli ilman mitään muita häiriöitä. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt taistelun loppua, koska ottomaanien varuskunnat El Arishissa ja Rafassa oli voitettava ja jäljellä olevat Siinain ottomaanien etuvartiot uhkasivat edelleen EEF:n liikenneyhteyksiä. Ottomaanien turkkilaiset vetäytyivät El Arishista suunnitellun brittiläishyökkäyksen aattona joulukuussa. Kaikki ottomaanien joukot vetäytyivät Siinain puolelta sen jälkeen, kun Anzacin ratsuväkiyksikkö tuhosi muutama päivä myöhemmin Magdhaban etuvartioaseman.
Suuri ottomaanien varuskunta Rafassa, Siinain ja Palestiinan rajalla, pysyi itsepäisesti paikallaan. Se joutui suurhyökkäyksen kohteeksi 9. tammikuuta 1917 ja kukistui katkeran, päivän mittaisen taistelun jälkeen. Rafan kaatumisen myötä EEF oli poistanut viimeiset ottomaanien joukot Siinain niemimaalta ja saattanut onnistuneesti päätökseen taistelun, joka oli saavuttanut kaikki tavoitteensa. Suezin kanava oli turvassa mahdollisilta ottomaaniturkkilaisten uhilta, ja britit olivat nyt valmiita hyökkäämään ottomaanien hallussa olevalle Palestiinan alueelle.