Jerusalemin valloitus 1917

Etelä-Palestiinan hyökkäys, joka toteutettiin taktisen sodankäynnin pohjalta, alkoi 31. lokakuuta 1917 Beerseban taistelulla, ensimmäisen maailmansodan Siinain ja Palestiinan taistelujen aikana. Egyptin erikoisjoukkojen (EEF) vallattua Beerseban, Gaza-Beerseba puolustuslinja tuli entistäkin heikommaksi, ja seitsemän päivää myöhemmin EEF onnistui pakottaa Ottomaanien Turkin valtakunnan seitsemännen ja kahdeksannen armeijan vetäytymään. Seuraavien seitsemän päivän takaa-ajoissa Turkin joukot työnnettiin takaisin Jaffaan. Seurasi kolme viikkoa kovaa taistelua Juudean kukkuloilla, ennen kuin Jerusalem valloitettiin 9. joulukuuta 1917. Viiden ja puolen viikon melkein jatkuvien hyökkäysoperaatioiden aikana EEF valloitti 76,4 km:n alueen.

Taistelu Jerusalemista

Taistelu Jerusalemista ajoittui Britannian imperiumin "Jerusalem-operaatioiden" aikaan ottomaanien valtakuntaa vastaan, ensimmäisessä maailmansodassa, kun taistelut kaupungista laajentuivat 17. marraskuuta lähtien ja jatkuivat antautumiseen 30. joulukuuta 1917 asti, päätyen Palestiinan eteläisen alueen taistelujen lopullisen tavoitteen saavuttamiseen ensimmäisen maailmansodan Siinain ja Palestiinan taisteluissa. Ennen kuin Jerusalem voitiin turvata, britit kävivät kaksi taistelua Juudean kukkuloilla Hebronin rautatieristeysaseman pohjois- ja itäpuolella. Nämä olivat Nebi Samwillin taistelu 17.–24. marraskuuta ja Jerusalemin puolustaminen 26.–30. joulukuuta 1917. He myös onnistuivat näissä Jerusalemin operaatioissa toisen kerran 21. ja 22. joulukuuta 1917 edetä Nahr el Aujan yli, Jaffan taistelun osana, vaikka Jaffa oli miehitetty jo kertaalleen Mughar Ridgen taistelun seurauksena 16. marraskuuta.

Tätä yhteenottojensarjaa taistelivat menestyksekkäästi Britannian imperiumin 20. armeijakunnan, 21. armeijakunnan joukot ja aavikkoratsuväkikomppanian joukot ottomaanien Yildirim-armeijaryhmän seitsemännen armeijan voimakasta vastustusta vastaan ​​Juudean kukkuloilla ja kahdeksatta armeijaa vastaan Jaffan pohjoispuolella Välimeren rannikolla. Jaffan ja Jerusalemin menetys, yhdistettynä 80 mailin alueen menetykseen Egyptin erikoisjoukkojen (EEF) edetessä Gazasta valloitettuaan Beerseban, Gazan, Hareiran ja Sherian, sekä Tel el Khuweilfen ja Mughar Ridgen taistelun jälkeen, oli vakava takaisku ottomaanien armeijalle ja ottomaanien valtakunnalle.

Näiden voittojen seurauksena Britannian imperiumin joukot valloittivat Jerusalemin ja perustivat uuden strategisesti vahvan linnoitetun linjan. Tämä puolustuslinja kulki hyvän matkaa pohjoiseen Jaffasta merenrannan tasangolla, Juudean kukkuloiden yli Birehiin Jerusalemista pohjoiseen ja jatkui Öljymäeltä itään. Haltuun otettu tie Beersebasta Jerusalemiin Hebronin ja Betlehemin kautta sekä huomattava ottomaanialue Jerusalemin eteläpuolella varmistettiin. 

11. joulukuuta kenraali Edmund Allenby tuli Vanhaankaupunkiin jalkaisin Jaffa-portin kautta, ilman hevosta tai ajoneuvoa, osoittaen kunnioitusta pyhää kaupunkia kohtaan. Hän oli moneen vuosisataan ensimmäinen kristitty, joka hallitsi Jerusalemia, kaupunkia, jota piti pyhänä kolme suurta uskontoa. 

Ison-Britannian pääministeri David Lloyd George kuvasi haltuun ottoa "joululahjaksi Britannian kansalle ". 

Taistelu oli suuri moraalinen edistysaskel Britannian imperiumille.

Kuinka Jerusalem saatiin ehjänä haltuun, selkeä Jumalan käden ohjaus. Kertomus sodan ajalta.

Autopartio vakoilijan etsinnässä.

Tänä aikana, jolloin eteneminen kohti Jerusalemin valloittamista tuntui olevan pysähdyksissä, armeijakunnan päämaja sai kuulla kuuluisan turkkilaisen tiedusteluagentin läsnäolosta Beit Jibrinissä. Beit Jibrin oli ei-kenenkään maalla, vaikka joukkomme partioivat usein sen läpi. Niinpä A.P.M. lähti tutkimaan tilannetta Ford-partioautolla yhdessä toisen Ford-auton kanssa. Jokaisessa autossa oli konekivääri ja kolmen miehen miehistö. Ensimmäisessä autossa A.P.M. oli Lieut. MacKenzie, joka komensi kevyttä autopartiota. MacKenzie oli uusiseelantilainen, joka sodan syttyessä oli värväytynyt kotiyksikköön.

Nämä kaksi autoa pääsivät Beit Jibriniin vain huomatakseen tiedustelupäällikön lähteneen, ja saadut tiedot osoittivat, että hän oli mennyt Beit Netiefiin. Beit Netief sijaitsee vanhalla roomalaisella tiellä, joka johtaa Ascalonista Jerusalemiin, ja on aivan Tel Zakariyan (muinaisen Azekan) kapean osan läpi. Niinpä kaksi autoa meni ja löysi Rooman tien erinomaisessa kunnossa, koska turkkilaiset olivat juuri kunnostaneet sen. Ajettuaan ulos solan toisesta päästä Wadi es Suntiin, autot törmäsivät turkkilaiseen jalkaväen joukkoon, joka marssi solalle. Rohkeus on pelin ydin, molemmat autot avasivat tulen konekivääreineen ja työntyivät eteenpäin täydellä nopeudella. Hämmästyneet turkkilaiset ryntäsivät pois tieltä ja hetkessä autot olivat selvinneet tilanteesta ja kiitivät laaksotietä eteenpäin, seuraavan tienmutkan saavutettuaan turkkilaiset menettivät heidät näkyvistään. Beit Netief saavutettiin ja asukkaat sanoivat, että etsitty mies oli juuri noussut tasangon päällä sijaitsevaan El Khudriin.

Partio piti neuvottelun ja MacKenzie päätti, että koska he olivat ilmeisesti tulleet turkkilaisten linjojen läpi Zakariyassa ja tulivat tietämättään vihollisen asemiin tiellä, kun "vahdinvaihto" oli käynnissä, ja että koska nyt olisi mahdotonta mennä takaisin samaa tietä, he voisivat yhtä hyvin jatkaa tehtäväänsä. Joten autot menivät ylös vuorille ja hämärässä ne saavuttivat El Khudrin, pienen kylän, aivan Hebronin ja Jerusalemin välisen tien tuntumassa, josta on näkymä kuningas Salomon altaille. 

Siellä oli kreikkalainen luostari, ja papit pitivät pienen messun yötä varten. Konekiväärit asennettiin tasakatolle ja vietettiin ahdistunut yö. Häiriöitä ei kuitenkaan tapahtunut, ja koska tiedustelupäälliköstä ei löytynyt enää jälkiä, päätettiin, että pikaisesti olisi palattava brittiläisten linjoille; ja vanhan metsästäjän sääntöä noudattaen "älä koskaan palaa sitä tietä, jolla tulit", kaksi pientä autoa suuntasi kulkunsa Hebron-Beerseba-tietä pitkin.

Ottomaanit vetäytyivät Hebronista

Hebroniin päästiin ilman välikohtauksia, mutta melkein ensimmäinen henkilö, johon he siellä törmäsivät, oli turkkilainen upseeri. Henkeä pidätetyn hetken jälkeen, kun tulkki esitti kysymyksiä, todettiin, että hän oli lääkäri ja ainoa turkkilainen upseeri enää kaupungissa. Kaikki joukot, hän sanoi, eilen, olivat perääntyneet takaisin Jerusalemiin, ja hänet jätettiin tänne ambulanssinsa kanssa.

Matkaa jatkettiin ja lopulta saavutettiin Ison-Britannian linjat muutama maili etelämpänä jalkaväkiaseman kohdalta. Muutaman mailin kauempana sijaitsevan divisioonan päämajan hämmästyksen voi helpommin kuvitella kuin kuvata. Riittää kuitenkin. kun sanoo, että partio sai erittäin kylmän vastaanoton, kun he kertoivat vihollisen vetäytymisestä; ja he ajattelivat hienovaraisesti kerätä rohkeutensa ja lähtivät Beerseban kautta takaisin armeijakunnan päämajaan, missä he antoivat täydellisen raportin.

Joukot lähestyvät Jerusalemia

Ei ole tietoja siitä, mitä päämajan komentaja sanoi asianomaiselle divisioonan komentajalle, mutta tosiasia on, että seuraavana päivänä jalkaväki eteni Hebronin kautta Jerusalemin läheisyyteen.

8. joulukuuta alkoi viimeinen suuri sotatoimi, jossa Pyhässä kaupungissa päättyi muslimien valta, jotka olivat pitäneet sitä ristiretkien päivistä lähtien. Aamunkoitteessa sateen ja tuulen keskellä 60. divisioona (Lontoon alueelta), sen vasemmalla puolella 74. divisioona (Dismounted Yeomanry), hyökkäsi pelottaville kukkuloille Wadi Surarin itäpuolella; ja yöhön mennessä kaikki taisteluasemat kaupungin länsipuolella, jotka oli vaivalla ja taitavasti rakennettu kiinteästä kivestä, olivat käsissämme.

Yön aikana 53. divisioona työntyi Hebronintietä ja miehitti Betlehemin.

Allenbyn raportti

Kenraali Allenbyn raportissa sanotaan - "Hämärän jo ollessa laskeutumassa brittiläisten joukkojen ilmoitettiin ohittaneen Lifta-kylän ja kaupungin olevan näkyvissä. Tämän uutisen saatuaan turkkilaiset joutuivat äkilliseen paniikkiin paeten länteen ja lounaaseen kaupungista. Siviilit hämmästyivät nähdessään kello 5 turkkilaisten kauhun valtaamina laukkaavan raivokkaasti kaupunkia kohti Jaffa-tietä. Ohi kiitäessään he tekivät hälytyksen kaikille näkyvissä tai kuulemassa oleville yksiköille, ja väsynyt jalkaväki nousi ja pakeni, ilman saappaita ja ilman kiväärejä, pysähtymättä ajattelemaan tai taistelemaan.”

"Neljän vuosisataa valloituksensa jälkeen maa vapautettiin Turkki läsnäolosta katkeran tappion kärsineenä, ja juutalaisten keskuudessa syntyi suuri innostus. Juostiin edestakaisin; tyttäret huutelivat isillensä ja veljillensä, jotka olivat piiloutuneina ulkorakennuksissa, kellareissa ja ullakoilla, poliisilta, joka etsi heitä pidättääkseen ja karkottaakseen. "Turkkilaiset juoksevat", he huusivat, ”vapautuksen päivä on tullut.” Painajainen oli ohi nopeasti, mutta Turkki oli vielä voimissaan. Illalla se ampui tykeillään tauotta, ehkä rauhoittaakseen itseään kovalla äänellä, joka lohduttaa barbaarista sielua; ehkä peittääkseen peräytymisensä äänet. Mikä tahansa tarkoitus oli, aseen tulituksen möly sai useimmat asukkaat pysymään sisätiloissa, ja harvat olivat todistamassa viimeistä osmanivallan toimintaa.

"Klo 2 aamulla sunnuntaina, 9. joulukuuta, väsyneet turkkilaiset alkoivat marssia Jaffa-portin läpi lännestä ja lounaasta, ja innokkaat tarkkailijat, jotka kurkistelivat ikkunoiden läpi ymmärtääkseen askelten töminän merkityksen, hurrasivat erään upseerin surkealla äänellä esitetylle huomautuksella "Gitmaya mejburuz" (Meidän on mentävä), ja kello 2–7 tuntien ajan aamulla turkkilaiset virtasivat kaupungin läpi ja ulos, laahustavien marssiaskelten kaikuessa viimeisen kerran. 

Samana päivänä, 2082 vuotta aikaisemmin, toinen valloittajien rotu, yhtä inhottuna, katselivat viimeistä kertaa kaupunkia, jota he eivät voineet pitää hallussansa, ja siltä osin kuin Jerusalemin vapauttaminen vuonna 1917 todennäköisesti parantaa juutalaisten elämää enemmän kuin minkään muun Palestiinan yhteisön, oli sopivaa, että turkkilaisten paon tuli tapahtua samaan aikaan kansallisen Hanukka juhlan kanssa, jossa muistetaan Judas Makkabealaisen temppelin valloittamista pakana Seleukideistä vuonna 165 eKr. "

Allenby astuu Jerusalemiin

Joulukuun 11. päivänä ylipäällikkö, liittoutuneiden edustajien kanssa, saapui virallisesti Jerusalemiin. 

Historiallinen Jaffa-portti avattiin vuosia kestäneen käyttämättömyyden jälkeen, ja näin hän pääsi kulkemaan Pyhään kaupunkiin käyttämättä muurin aukkoa kuten keisari William vuonna 1898. Kenraali tuli kaupunkiin kävellen - ja jätti sen jalkaisin.

Tätä tarkoitusta varten prikaati lähetti henkivartiokaartin kenraali Sir E. Allenbylle. Joukkoa johti 2. luutnantti CJ Harris, Canterburyn rykmentistä, ja se koostui 1 kersantista ja 10 miehestä Aucklandin rykmentistä, 9 miehestä Canterbury rykmentistä ja 9 miehestä Wellingtonin rykmentistä, 3 miehestä konekiväärieskadroonasta ja 1 viestijoukosta - yhteensä 1 upseeri ja 33 muuta sotilasta.