Israelin valtio julistetaan
Toukokuun 14. päivänä 1948 Tel Avivissa Jewish Agencyn (Juutalaistoimisto) puheenjohtaja David Ben-Gurion julisti Israelin valtioksi perustaen ensimmäisen juutalaisvaltion 2 000 vuoteen. Ben-Gurionista tuli Israelin ensimmäinen pääministeri.
Kaukaa kuului aseiden jyrinää taisteluista, jotka syttyivät juutalaisten ja arabien välillä heti brittiarmeijan vetäydyttyä aiemmin samana päivänä. Egypti aloitti samana iltana ilmahyökkäyksen Israelia vastaan. Tel Avivin pimennyksestä - ja odotetusta arabien hyökkäyksestä - huolimatta juutalaiset juhlivat uuden kansakuntansa syntymää, erityisesti sen jälkeen kun oli saatu tieto, että Yhdysvallat oli tunnustanut juutalaisvaltion. Keskiyöllä Israelin valtio syntyi virallisesti, kun Britannian mandaatti Palestiinassa päättyi.
Nykyaikaisen Israelin juuret ovat sionistisessa liikkeessä, jonka perustivat 1800-luvun lopulla Venäjän keisarikunnan juutalaiset, jotka vaativat alueellisen juutalaisvaltion perustamista vainon jälkeen. Vuonna 1896 juutalais-australialainen toimittaja Theodor Herzl julkaisi vaikutusvaltaisen poliittisen pamfletin nimeltä Juutalaisvaltio, jossa väitettiin, että juutalaisvaltion perustaminen oli ainoa tapa suojella juutalaisia antisemitismiltä. Herzlistä tuli sionismin johtaja, joka kutsui koolle ensimmäisen sionistikongressin Sveitsiin vuonna 1897. Ottomaanien hallitsema Palestiina, juutalaisten alkuperäinen kotimaa, valittiin toivotuimmaksi paikaksi juutalaisvaltiolle, ja Herzl vetosi menestyksettä ottomaanihallitukseen peruskirjan saamiseksi.
Vuoden 1905 epäonnistuneen Venäjän vallankumouksen jälkeen yhä useammat Itä-Euroopan ja Venäjän juutalaiset alkoivat muuttaa Palestiinaan ja liittyivät muutamaan tuhanteen aiemmin saapuneeseen juutalaiseen. Juutalaiset uudisasukkaat vaativat, että hepreaa käytettäisiin heidän puhuttuna kielenään. Osmanien valtakunnan romahdettua ensimmäisen maailmansodan aikana Britannia otti Palestiinan haltuunsa. Vuonna 1917 Iso-Britannia antoi Balfourin julistuksen, jossa se ilmoitti aikovansa perustaa Palestiinaan juutalaisen kotimaan. Vaikka arabivaltiot vastustivat sitä, Balfourin julistus sisällytettiin Britannian Palestiinaa koskevaan mandaattiin, jonka Kansainliitto hyväksyi vuonna 1922. Koska arabit vastustivat juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan, Britannian hallinto jatkui koko 1920- ja 30-luvun.
Vuodesta 1929 alkaen arabit ja juutalaiset taistelivat avoimesti Palestiinassa, ja Britannia yritti rajoittaa juutalaisten maahanmuuttoa keinona rauhoitella arabeja. Euroopan holokaustin seurauksena monet juutalaiset saapuivat laittomasti Palestiinaan toisen maailmansodan aikana. Juutalaisryhmät käyttivät terrorismia Palestiinassa olevia brittiläisiä joukkoja vastaan, joiden he katsoivat pettäneen sionistien aatteen. Toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1945 Yhdysvallat asettui sionistien puolelle. Koska Britannia ei kyennyt löytämään käytännöllistä ratkaisua, se antoi ongelman Yhdistyneiden Kansakuntien ratkaistavaksi, joka marraskuussa 1947 äänesti Palestiinan jakamisesta.
Juutalaiset saivat haltuunsa yli puolet Palestiinasta, vaikka heidän osuutensa Palestiinan väestöstä oli alle puolet. Palestiinan arabit, joita auttoivat vapaaehtoiset muista maista, taistelivat sionistisia joukkoja vastaan, mutta 14. toukokuuta 1948 juutalaiset olivat saaneet täyden määräysvallan YK:n jakamaan Palestiinan osaan ja myös jonkin verran arabialueita. Toukokuun 14. päivänä Britannia vetäytyi mandaattinsa päättyessä, ja Israelin valtio julistettiin. Seuraavana päivänä Egyptin, Transjordanian, Syyrian, Libanonin ja Irakin joukot hyökkäsivät Palestiinaan.
Vuonna 1917 annettu Balfourin julistus tuki aikeita perustaa alueelle juutalaisten kansallinen koti.
Palestiinan brittiläinen mandaatti oli Kansainliiton Yhdistyneen kuningaskunnan hallintaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen myöntämä mandaattialue Lähi-idässä vuosina 1920–1948. Sinne tuli perustaa juutalaisten kansallinen koti.
Tästä mandaattialueesta britit antoivat arabeille Jordanjoen itäpuolisen alueen, josta muodostettiin 1922 erillinen hallintoalue Transjordania.
Vaikka israelilaiset olivat huonommin varustettuja, he onnistuivat torjumaan arabit ja valtaamaan sitten keskeisiä alueita, kuten Galilean, Palestiinan rannikon ja kaistaleen, joka yhdisti rannikkoalueen Jerusalemin länsiosaan. Vuonna 1949 YK:n välittämät tulitaukosopimukset jättivät Israelin valtion pysyvään hallintaan nämä valloitetut alueet. Kun sadattuhannet palestiinalaisarabit lähtivät sodan aikana Israelista, maahan jäi huomattava juutalainen enemmistö.
Kolmannessa arabien ja Israelin välisessä konfliktissa, vuoden 1967 kuuden päivän sodassa, Israel laajensi jälleen rajojansa huomattavasti ja valloitti Jordaniasta, Egyptistä ja Syyriasta Jerusalemin vanhan kaupungin, Siinain niemimaan, Gazan kaistaleen, Länsirannan ja Golanin kukkulat. Vuonna 1979 Israel ja Egypti allekirjoittivat historiallisen rauhansopimuksen, jossa Israel palautti Siinain niemimaan vastineeksi Egyptin tunnustuksesta ja rauhasta. Israel ja Palestiinan vapautusjärjestö (PLO) allekirjoittivat vuonna 1993 merkittävän rauhansopimuksen, jossa sovittiin palestiinalaisten itsehallinnon asteittaisesta toteuttamisesta Länsirannalla ja Gazan alueella. Israelin ja palestiinalaisten rauhanprosessi eteni kuitenkin hitaasti, ja koko 2000-luvun ajan israelilaisten ja palestiinalaisten väliset suuret taistelut ovat jatkuneet uudelleen Israelissa ja miehitetyillä alueilla.